Köpiksessa on meininkiä.

Köpistä on ollut vähän ikävä, ja päätinkin kirjoittaa vähän Kööpenhaminasta.

Olin siis viime keväänä opiskelijavaihdossa Tanskassa Kööpenhaminassa. Kööpenhamina on hieno, ihmisten tasolla toimiva kaupunki, jossa on paljon vaihtoehtoisia, vapaaehtoisuuteen perustuvia kaupunkikulttuuria. Tämä on seurausta rohkeasta kaupunkikulttuurin elävöittämisprojektista, joka sai alkunsa 1960-luvun loppupuolella. Kööpenhamina on hieno osoitus siitä, kuinka kaupunkisuunnittelun, politiikan ja konkreettisen rakentamisen (tai oikeastaan rakentamatta jättämisen) kautta voidaan muuttaa kaupungin asukkaiden elämäntapaa ja vaikuttaa uudenlaisen kaupunkikulttuurin syntyyn.

Vuonna 1968 Kööpenhaminassa ja Tanskassa käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaisia ihmisiä kööpenhaminalaiset ovat. Tällöin esiteltiin suunnitelmat, joilla kaupunkikeskustaa muutetaan ihmisystävällisemmäksi lisäämällä avointa tilaa, vaikeuttamalla ja siirtämällä yksityisautoilua ja muuttamalla katutilan käyttötarkoitusta. Koko kaupungin tasolla haluttiin edistää julkisen liikenteen ja pyöräilyn asemaa ihmisten liikkumisessa kaupungin sisällä. Suunnitelman tavoitteena oli elävöittää keskusta-aluetta ja tuoda se ihmisten tasolle. Suunnitelmia vastustettiin kommentoimalla Tanskan sateista ja tuulista ilmastoa, skandinaavista kansanluonnetta ja sitä, että ihmiset eivät olleet valmiita poistumaan autoistaan ja näin ollen keskusta-alue kuihtuisi, kun ihmiset siirtyisivät asioimaan muualle.

Vastustelusta huolimatta suunnitelmaa alettiin toteuttaa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kööpenhamina on paitsi fyysisesti niin myös tunnelmaltaan erilainen kaupunki kuin muut pohjoismaiset pääkaupungit. Kolmenkymmenen vuoden aikana keskusta-alueen avoin tila on kolmenkertaistunut, kun suurin osa ennen autojen valloittamista kaduista on muutettu kevyen liikenteen kaduiksi tai niin sanotuiksi ”etuoikeus kaduiksi” (eng. priority street), joissa jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä on etuoikeus suhteessa autoihin, mutta joissa myös autot saavat ajaa alhaisilla nopeuksilla. Myös koko Kööpenhaminan tie ja katuverkostoa on muutettu niin, että jalankulkuväylän ja autotien välille on erotettu väylä polkupyöräilijöille (ja mopoille). Kööpenhamina onkin nykyisin maailman johtava pyöräilykaupunki, jossa lähes neljäkymmentä prosenttia kaupunkilaisesta polkee töihin tai kouluun päivittäin säästä tai vuodenajasta huolimatta.

Paitsi että Kööpenhamina on nykyisin autottomampi ja puhtaampi kaupunki, on keskustan fyysinen muutos vaikuttanut koko kaupunkikulttuuriin. Kööpenhaminan muutosta tutkinut arkkitehti Jan Gehl on tutkimuksissaan osoittanut, että samalla kun avoimen, autottoman tilan määrä on kolminkertaistunut myös katujen varsilla aikaansa viettävien ihmisten määrä on kolminkertaistunut. Tämä ei tarkoita, että ihmisten konkreettinen määrä keskustassa olisi lisääntynyt vaan sitä, että ihmiset viettävät yhä enemmän aikaansa keskustassa istuen kahviloissa tai aukioilla, keskustellen ja katsellen ihmisiä. Sosiaalisuus on täyttänyt ennen autojen täyttämän tilan ja keskustaan tullaan viettämään aikaa ei vain asioinnin ja shoppailun vuoksi, vaan myös kaupungin tarjoaman avoimen tilan vuoksi.

Myös Suomessa ja Helsingissä on huomattavissa Kööpenhaminan kaltaista kehitystä. Monessa suomalaiskaupungissa on nykyisin kävelykatuja ja keskustoja on muutenkin muutettu avoimemmaksi ja lähestyttävämmäksi. Helsingin keskustassa on avoimen tilan määrä hitaasti lisääntynyt kävelykatujen ja aukioiden myötä ja myös pyöräilyä on viime vuosina pyritty helpottamaan mm. pyöräteillä, -kaistoilla ja -taskuilla ja uusimpana Töölöön kunnostettavalla kevyen liikenteen "tunnelilla". Toisaalta Helsingissä ja osin myös muissa kaupungeissa on näkynyt kehitystä, jossa erilaisten kaupunkiliikkeiden ja -tapahtumien kautta ihmiset tekevät kaupunkitilaa omakseen ja tätä kautta luovat ja tuovat esille uudenlaista, sosiaalisempaa kaupunkilaisuutta. Tällaista aktiivisuutta edustavat esimerkiksi Kallio-liike, Punavuoren Punajuuri-kaupunginosayhteisö, suosittu Ravintolapäivä ja Elisa Erikssonin viime keväänä toteuttama Haluan Nähdä Muutakin-mainostauluvaltaus.

ps. Hih. Kävin H&M:ssa ostamassa "sukkia" (lue: paidan ja hanskat) ja nyt mulla on David Beckham-roskapussi. Ja herttileijaa sentään, miten söpö uusin Beckham-vauva onkaan.

Madonna.

Törmäsin eräässä kurssikirjassani hienoon Madonnaa käsittelevään kirjoitukseen. Ysärin puolivälissä kirjoitettu artikkeli käsitteli Madonnaa uuden ajan ikonina, uutena postmodernin monimediaisuuden supertähtenä.

Madonna oli tietyn murroskauden tuote ja käytti nerokkaasti hyväkseen 80-luvun porvarillisia arvoja kaataen niitä yksi kerrallaan. Nuori Madonna oli esikuva kaikille, jotka halusivat kapinoida vanhempiensa jyrkkää arvomaailmaa vastaan. Seksi, sukupuoliroolit, valta, uskonnot ja kulttuurit siirtyivät Madonnan rohkeissa musiikkivideoissa, jotka olivat sekä tyylillisiä että aatteellisia uuden median taideteoksia. Madonnan vaihtuvat imagot ja tyylit kuvastivat myös uudenlaista yksillöllisyyttä ja persoonallisuutta. Postmoderni persoonallisuus on jatkuvasti muuttuvaa, hetkellistä ja ylivisuaalista. Yksilöllisyys on ulkonäköä, vaatteita, asennetta ja hiusgeeliä. Ei pysyvää, historiallista ja perinteisiin sidottua.

Lady Gagaa verrataan usein Madonnaan. Gaga on hieno artisti ja rikkoo rohkeasti visuaalisen kauneuden ja hyvän maun rajoja tyylillään. Hän yrittää erittäin kovasti luoda uudenlaista poptähteyttä, joka on paitsi populaaria niin myös poliittista, sosiaalista ja julistavaa, mutta valitettavasti 2000-luvun asenneilmasto ei anna siihen mahdollisuuksia. 80-luvulla riitti rajoja ja ennakkoluuloja rikottavaksi, mutta nykyajan suvaitsevaisessa ja kyynisessä yhteiskunnassa on vain vähän rajoja, joita ei olisi jo ylitetty. Toki lihamekko ja kondomiksi pukeutuminen on villiä ja viihdyttävää, mutta myös nolostuttavan huomionhakuista ja pinnallista. Kuten SNLssä todettiin "It's hard to be the girl in a meatdress on Sunday and voice of reason on Monday". Myös aika on Gagaa vastaan. Nykyisin ilmiöt menevät ohi viikoissa ja jatkuva uudistumisen on lähes mahdotonta. Toivottavasti Gaga kykenee rakentamaan omanlaistaan tähteyttä, jossa tähteys yhdistyy monsteri-yhteisöön ja virtuaaliseen sosiaalisuuteen munasaattueiden sijaan.



Loppuun vielä uutta Britneyta. Britney ei ole uusi Madonna.
Britney on Britney.

Britney Spears – I Wanna Go

Mitä meistä jää?

Kävin viikonloppuna katsastamassa Asfalttia ja Auringonkukkia -näyttelyn Hakasalmen huvilassa. Näyttely esittelee valokuvaajien Eeva ja Simo Ristan ottamia valokuvia 1970-luvun kuvia kasvavasta ja kehittyvästä Helsingistä. 70-luvulla Suomi kehittyi nopeasti ja niin myös nopeasti kaupungistuva Helsinki. Maalta muuttava väestö piti asuttaa ja uusia asuinalueita ja lähiöitä rakennettiin. Näyttely kuvastaa monipuolisesti muuttuvaa kaupunkia ja sen asukkaita.

Ristojen kuvat ovat lämpimiä ja niistä välittyy hienosti 70-luvun asenne ja visuaalisuus. Lapset pukeutuivat Kallion kouluissa kuin pienet aikuiset, naisten hiukset olivat korkealle tupeerattuja ja miehillä päällään puku ja päässään hattu. Autot olivat kantikkaita ja mainoksetkin viehättävän viattomia. Valokuvista huokuu selvästi erottuva ja yllättävän yhtenäinen ajanhenki.

Näyttely sai pohtimaan, mitä meidän ajastamme jää jäljelle. Nykymaailmassa tieto, vaikutteet ja kulttuurit leviävät nopeasti ja samalla repeytyvät yhä pienempiin osiin. Kaikki tuntuu olevan hetken muodissa vain väistyäkseen pian uusien tulokkaiden tieltä. Niin musiikki, media kuin muotikin on hajonnut neljännesvuosiin, yksittäisiin hitteihin ja ensihuumaan. Ne pyrkivät tavoittamaan tietyn hetken ja tunnelman pysyen näin muistissamme vain pienen ihastumisen hetken.

Joku ehdotti, että 2000-luvusta jää jäljelle hipsterit. Mutta onko aikamme henki tällöin vain ironiaa, yliyrittämistä ja pienen piirin pääkaupunkihumua?

Asfalttia ja Auringonkukkia Hakasalmen huvilassa helmikuun loppuun.

Zeitgeist.

Opiskelen sosiologiaa. Sosiologia on sosiaalitiede, joka on kiinnostunut yhteiskunnasta ympärillämme ja sen moninaisista sosiaalisista ilmiöistä. Sosiologia on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa ja tavoittelemassa uutta, koska tiede muuttuu samalla kuin sen tutkimuskohdekin. Sosiologia tekee tiedettä modernista yhteiskunnasta. Se pyrkii tavoittamaan sen, mikä on olennaista tässä ajassa. Zeitgeistin. Ajan hengen.

Usein sosiologia epäonnistuu tavoittamaan nykyisyyden, sillä se on sidottu tieteen tekemisen akateemisiin raameihin. Parhaimmillaan sosiologia tavoittaa aikansa asenteita ja arvostuksia tutkimuksen kautta. Mutta zeitgeist ei ole vain valintojemme taustalla vaikuttavia arvoja ja asenteita, vaan se on jonkinlainen yhteisöllinen kokemus siitä, millaista on olla ihminen ja yksilö juuri nyt. Yrityksessään tavoittaa jotain nykyajasta sosiologiaa verrataankin usein kirjallisuuteen. Myös siinä pyritään kuvaamaan fiktiivisten tarinoiden kautta kokemusta modernista maailmasta.

Myös muu taide esittää tulkintoja yhteiskunnasta ja nykyajasta. Usein kuvataiteen abstraktit ja vapaat tulkitsemisen keinot pystyvät parhaiten pyydystämään ajan hengen. Kiasmassa on vielä muutaman päivän ajan näytillä CREAM-näyttely, jossa on esillä nuorten brittitaiteilijoiden muodostaman YBA-ryhmän teoksia. Esillä olevat teokset hahmottelevat omanlaistaan kuvaa nykyajasta. Damien Hirstin ja kumppaneiden mukaan nykyaika on täynnä ristiriitaisuuksia, ahdistuneisuutta ja tietynlaista väliinpitämättömyyttä. Kaaoksesta ja ristiriidoista löytyy kuitenkin iloa, vapautuneisuutta ja räikeyttä, jotka ovat osa 2000-luvun asennemaisemaa. Ehkä juuri ironinen väliinpitämättömyys kaikesta mahdollistaa ahdistuksen ja vapauden kauniin tasapainon.

kuvat: Tracey Emin

ps. Kävin tänään katsomassa 3. kerran Inceptionin. Vähän noloa ja outoa, mutta edelleen elokuva teki vaikutuksen ja nosti lapsenomaista innostusta pintaan. Parasta tänä vuonna.