Kevätvaaleat.

Kevätsiivosin vaikka piti opiskella ja laitoin kevään kunniaksi vaaterekkiin roikkumaan vähän vaaleampaa.

Ei se lumi tänne neljänteen kerrokseen näy.

Clark – Com Touch

Kiitos!

Kiitos ystävistä! Olette elämäni suola ja sokeri ja kun mietin teitä, niin melkein tulee miesitku!

Kiitos mäkin kasvissafkoista! Voi kuvitella, että syö terveellisesti, vaikka syökin mäkissä! Kiitos myös mäkin ranskalaisista, jotka on paljon parempia kuin Hesen!

Kiitos luottokortista! Sucks to be you, Osuuspankki! Vaikka oikeasti, sucks to be me.

Kiitos Heli Kajon tästä biisistä! Jotenkin kuvastaa hienosti jotain helsinkisuomalaisuutta.

Joudun kyllä aina välillä tätä kuunnellessa miettimään, missä Annankatu on. Olen maalta.

Kiitos Holcombe Wallerin tästä biisistä! Se on ihana ja muistuttaa mua mun mussusta, jota rakastan ja kaipaan!

Kiitos rapeista RAKASTANTEITÄKAIKKIA-känneistä! Niitä tarvitaan, jotta elämä asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin.

Kiitos Annalle, joka sanoi, että mulla on hipsteritakki! Olin siitä vähän otettu.

Kiitos kesä, kun olet tulossa!

Sanomalehtirunoutta.

Törmäsin netissä sanomalehtirunouteen, jossa arkisten lehtiuutisten kätköistä löydetään runoutta ja uudenlaisia tunnelmia ja tarinoita. Ajatus tulee Ameriikasta, mutta suomenkielisenä arkisten sanojen poeettisuus riipii enemmän.

Joensuussa.

Kävin kotipuolessa. Oli kivaa. Olin tosi onnekas 2nd handin metsästyksessä, kun Kontissa sai säkillisen vaatteita vitosella, Fidassa oli puolihintapäivät ja Uusiotori nyt oli vaan tavallisen mahtava. Go työttömät! Ostin valkoiset Levikset ja silkkipaidan ja pyöräilin kaikilla jännillä uusilla silloilla. Ja kävin katsomassa Varaston, joka suomalaiseksi elokuvaksi oli aika hillitön.

Aina kun pyöräilen Joensuun keskustaan päin joudun ajamaan vanhojen ala- ja ylä-asteitteni ohi ja tulen jotenkin nostalgiseksi. Yhden tällaisen puskan aikana muistin, että Michelle Williams oli Dawson's Creekissä! Mikä on aika hienoa. Kaikki kun olivat sarjan loputtua aivan varmoja, että Katie Holmesista tulee kaunopuheisista teineistä se suurin tähti.

On yltiösuloista, että Michelle toi viime gaalakauden kaikkiin juhliin avecinaan myöskin Dawson's Creekissä näytelleen bestiksensä, Busy Phillipsin. BFF!

Maanantai.

Postauksen rakenne:

One Direction, joka tekee maanantaista iloisen (ja nolon ja söpön),

cooleja ja vähän syvämielisiä kuvia katu-uskottavuuden säilymiseksi

ja lopuksi Whitneyta vuodelta 1994.

Weeknd rndness.

Joulukuun alkuun kaikkea kivaa ja vähän outoakin.

KIVAA:

Hipstamatic: Iphone-app, jolla saa kaikesta hienoja kuvia. KAIKESTA. Nytissä kirjoitettiin myös kuinka se oli inspiraationa Drive-elokuvan visuaaliselle ilmeelle.

ps. Lulu sanoo moi!

TAIKin joulumyyjäiset: Tänä viikonloppuna on taideteollisen korkeakoulun joulumyyjäiset. Milloinkohan niistä tulee Aalto Joulumyyjäiset? Viime vuonna ostin myyjäisistä mahtavan "Fat bear should lose weight"-kortin, joka tosin hävisi muuton yhteydessä. Toivottavasti tänä vuonna löytyy jotain yhtä hauskaa.

Pixar-ohjaajat toimintaelokuvien ohjaajina: Pixarille aiemmin ohjanneet Andrew Stanton ja Brad Bird ovat siirtyneet toimintaelokuvien pariin. Ratatouillen ja Ihmeperheen ohjannut Bird tekee Tompan seuraavaa Mission: Impossiblea ja Wall-e:n sekä Nemon ohjaimissa ollut Stanton on ohjaillut John Carterin, josta on jo julkaistu trailerikin. Trailerissa on viehättävää ysäri-fantasian hiekkaerämaa-scifin henkeä ja jostain syystä se muistuttaa minua myös nuoruuteni Final Fantasy-peleistä. Pääosassa vähän karismaatiton Taylor Kitch, mikä on vähän nyyh, koska alunperin pääosaan kaavailtiin Zac Efronia.

Kivaa on myös, että Lady Gagan uusi Marry The Night-epookkivideo on mahtava. Välillä sitä Rihannaa, Florencea ja muita kuunnellessaan unohtaa miten huippuämmä Gaga on.

Outoa(ja rohkeaa): Henkkamaukan sugardaddy mainoskuva.

Jens älskar Kirsten.

Hih. Hurmaavan Jens Lekmanin kappale Waiting For Kirsten kertoo mystisestä Kirstenistä, joka kuvaa elokuvaa Lars Von Trierin kanssa.

Jens Lekman – Waiting for Kirsten

HOMO!!

Kirjoittaminen kihelmöi. Vaikka raapustelee vain tällaista pientä blogia, on hieno tunne kun kirjoitus alkaa poikkoilla ja muhia mielessä jonkin tapahtuman äärellä. Lauseet ja rakenteet muotoutuvat päässä ja nähty muuttaa päässä olevia tekstin rakenteita. Yleensä pitäisi rientää heti kotiin ja alkaa kirjoittaa. Tulee hyvää ja inspiroitunutta tekstiä. Pirkko Saision HOMO:kin kihelmöi, mutta lauantai-iltana on parempaakin tekemistä kuin koneen ääressä kyhjöttäminen. Joten yritetäänpä kaivella näin neljä päivää myöhemmin, jos se inspiraatio sieltä tulisi.

Viime syksyn homo-keskustelun jälkipoltoista syntynyt HOMO!-musikaali on hauska, nokkela ja viiltävä viihdekokemus. Homojen historiaa ja homouden tragediaa terapiasessioiden puitteissa läpikäyvä näytelmä on tunnelmaltaan ironinen ja sopivasti absurdi. Musiikki toimii kaikessa taistolaisuudessaan ja varsinkin suuret ryhmäkohtaukset on toteutettu hienosti. Lava on aihepiiriin nähden yllättävän synkkä ja koristeeton, mutta mahdollistaa monipuoliset ja teknisesti jännittävät lavastusratkaisut. Mieleen jäivät erityisesti nahkahomokliseillä visuaalisesti iskevä Tom Of Finland-tribuutti sekä lopun massiivinen politiikka-uskonto-leikittely. HOMO! on hauskaa modernia teatteria, jonka huumori toimii erityisesti sen ajankohtaisuuden vuoksi. Liiallinen ajankohtaisuus on toisaalta myös näytelmän harmittava rasite, sillä tällaisen 2010-luvun hienon kulttuurituotteen toivoisi säilyvän myös jälkipolvilla, mutta HOMO! on ajankohtaisuutensa vuoksi liian tiukasti kiinni tässä ajassa.

Päätän joka syksy ja kevät, että käyn vähemmän elokuvissa ja enemmän teatterissa. Opiskelijalle teatterissakäynti maksaa parin leffalipun hinnan ja Helsingin teatterit ovat täynnä tarjontaa. Tänä syksynä olen viimein saanut itseni teatteriin ja seuraavaksi menen katsomaan Saara Turusen kehuttua Broken Heart Storya.

Yrittäminen kannattaa aina.

On hienoa, jos ala-asteelta on jäänyt elämään muutama mahtava ystävä tai kiva harrastus, mutta vaatekaapin sisällön soisi muuttuvan vuosien saatossa. Vieraillessani Itä-Suomessa perhettä moikkaamassa näin sattumalta yhden ala-astetuttuni, joka kymmenisen vuotta sitten oli kaikin tavoin ihana ja kaunis tyttönen, kuuluen minun ja monen muun mielestä koulun kauneimpiin. En tiedä johtuuko asia siitä, että ala-asteella kaikki oli paremmin vai Joensuusta itsestään, mutta tytössä ei ala-asteen jälkeen ollut muuttunut mikään muu kuin poskien pyöreysaste. Eikä tämä kyseisessä tapauksessa ollut vain hyvä asia. Tytön tyyli, hiukset, kävely ja koko oleminen olivat kaikki lähes tulkoon identtiset sen tytön kanssa, jonka muistan vuosien takaa. Tietysti on hienoa, jos hän on löytänyt tyylinsä ajoissa, mutta ainakin itse olisin toivonut sen löytyvän vasta sen jälkeen kun äiti on lakannut ostamasta tytölle vaatteita.

En nyt väitä, että jokaiseen muotivirtaukseen tarvitsee hypätä mukaan. Lähes mikään ei tänä hipsterien kansoittamana aikana ole nolompaa kuin liiallinen muodikkuus tai yli-yrittäminen. Mutta voi muodista silti nauttia. Jatkuvasti muuttuva muoti antaa varsinkin tytöille mahdollisuuden kokeilla eri asioita ja tätä kautta löytää ne itselle sopivat jutut. Eikä tarvitse edes seurata muotia. Moni ystäväni on käynyt läpi kaikenlaisia nuoruudenvaiheita emoilusta roolipelailuun, ja myös tällaisten kokeilujen kautta varmuus omasta itsestä ja omasta tyylistä kasvaa.

Joensuussa kaivoin kaapista vanhoja koulukuviani ja pakko myöntää, että itseni kohdalla kehitystä on ainakin omissa silmissä tapahtunut. Suurin kiitos kuuluu varmasti Helsingille ja yliopistolle, mutta kai vaikutuksensa on myös omille yrityksillä ja hassuillakin kokeiluilla.

DEV – Take Her From You

Vaalit.

En ole kovinkaan poliittinen ihminen, mutta siitä huolimatta eduskuntavaalien tulos tekee surulliseksi. Kun elää helsinkiläisessä yliopistokuplassa on vaikea tajuta sitä suurta hämmennystä, joka Suomen kansaa vaivaa. Juuri politiikka on se areena, jossa asioihin ja arkisen elämän sääntöihin vaikutetaan ja jossa arvot ja asenteet välittyvät yhteiskunnan toimintaan. Tästä syystä on järkyttävää huomata, kuinka populistinen oneliner-puolue saa "jytky"-voiton vaaleissa ohjelmalla, joka johtaa nationalistisempaan, homogeenisempaan ja kulttuurisesti köyhempään Suomeen.



En tiedä kumpi on pelottavampi ajatus. Se, että suomalaisten arvomaailma on todella siirtynyt näin kauas omastani vai se, että ihmiset on näin surullisen helppo huijata vaaliuurnille amerikkalaistyylisellä musta-valkoisella populismilla. Vaikka äänestysprosentti nousi 3,5 prosenttia, on vaikea olla onnellinen tästä uudesta Suomesta.

Olo on yksinäinen ja tyhjä.

Jem and The Holograms.

Nyt kun Facebookissa pitää vaihtaa profiilikuvakseen lapsuuden suosikkipiirroshahmo, niin mieleeni palasi aivan ällistyttävän upea Jem And The Holograms-tv-elokuvasarja. En enää edes tiedä mistä huoltoaseman vhs-jämäkorista sen pikkusiskon kanssa joskus ongimme. Jem oli ehkä huonosti dubatti, kamalan kasari, juoneltaan luultavasti aivan posketon ja väreiltään lähinnä vaaleanpunaisen ja liilan eri sävyjä, mutta olihan se aivan parhautta ja on varmaan osaltaan ollut tekemässä minusta tällaista mitä olen.

Jem and The Holograms kertoi Jerricasta, joka löytää kuolleen isänsä kartanosta salahuoneen, jossa on ihmetietokone Synergy (hih), joka pystyy muuttamaan todellisuuden muotoa hologrammien avulla. Synergyn ja ystäviensä(kiintiömusta, kiintiöpunapää, kiintiösinipää) avulla Kimberlysta tulee lumoava poptähti Jem, joka käy kiivasta taistelua popmaailmanhuipusta pahan kilpailijabändi Misfittsin (hah) kanssa. Ja koska kyseessä oli nähtävästi tytöille suunnattu tv-sarja, oli mukana myös Ken-nuken näköinen Eric, joka oli rakastunut sekä vaatimattomaan Jerricaan että säkenöivään Jemiin.

Ollapa lapsi jälleen ja videoissa Jem-nauha.

ps. Tänään joku oli käynyt mun blogissa iPadilla. Kiva.

Tunnelma.

Pidän asioista, joista lähes 25-vuotiaan yliopisto-opiskelijan ei kuuluisi pitää. Tai ainakaan niitä ei saisi myöntää. Pidän mm. Taylor Swiftistä, Rihannasta ja September Issue-dokumentista. Taylor Swiftistä pidän, koska hän tavoittaa kappaleissaan sellaisia viattomia, ihania ja satuttavia tunteita, joita ihastumiseen ja rakastamiseen ikään katsomatta kuuluu. Minua ei niinkään kosketa perusamerikkalaiset tyttö-tapaa-pojan- tarinat, vaan se viaton tunnelataus ja murtunut tunnelma, jonka Taylorin ääni ja countrymusiikin letkeys saavat aikaan. Myös Rihanna valloittaa tunnelmalla. En ehkä voi samastua Rihannan kiiman ja väkivallan täyteisiin lyriikoihin, mutta nautin hurjasta temmosta ja tietynlaisen hikeä virtaavan hetken tavoittamisesta. September Issue toimii tunnelmansa vuoksi. Elokuvan verkkainen tahti, pari vahvaa persoonallisuutta ja tunne siitä, että näkee jotain salaista ja varjeltua ottavat valtaansa.

Saan usein enemmän irti tunnelmista kuin tarinoista. Elokuva voi kertoa sydäntäsärkevää tarinaa vereslihalla, mutta jos en pysty tavoittamaan tarinan tunnelmaa, jää kokemus usein tyhjäksi. Kaipaan tunnetta, sillä tunne, oli se sitten innostuneisuus, jännitys, ilo, suru tai hämmennys, jää mieleen. Tunnelman voivat luoda aivan yksinkertaiset asiat, kuten osuva puvustus, hassu äänimaailma, kylmä väritys tai onnistunut sivuhahmo. Myös tietynlainen musiikki iskee juuri tunnelmansa, ei hienon sanoman tai kitarariffien ansiosta. Tietystä musiikista vain tulee sellainen olo, että haluaa juosta tähtien alle metsään, rutistaa lujasti tyynyä tai hikoilla strobovalojen loisteessa. Tämän olon voi saada aikaan kokonainen levy, kappale tai vain hieno c-osa.

Myös elokuva The American valloitti tunnelmallaan. Kummallinen yhdistelmä italo-fiilistelyä, slaavilaista melankoliaa ja vanhan miehen tuskaa luovat ehjän elokuvan katoavasta miehestä. Ohjaaja Anton Corbjnin musiikkivideotausta näkyy hienojen tunnelmien ja hiljaisuuden nappaamisena pieniksi hetkiksi. Goerge Clooney on jälleen onnistunut valinta vanhuutta ja tehtyjä valintoja pakenevana miehenä.

Window shopping.

Jos Suomessa kauppojen jouluikkunat näyttäisivät tältä, en panisi pahitteeksi vaikka joulun ennakkorummutus alkaisi jo kesäkuussa.









Kuvat ovat New Yorkin Bergdorf Goodman tavaratalon näyteikkunoista viime vuodelta.

Zeitgeist.

Opiskelen sosiologiaa. Sosiologia on sosiaalitiede, joka on kiinnostunut yhteiskunnasta ympärillämme ja sen moninaisista sosiaalisista ilmiöistä. Sosiologia on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa ja tavoittelemassa uutta, koska tiede muuttuu samalla kuin sen tutkimuskohdekin. Sosiologia tekee tiedettä modernista yhteiskunnasta. Se pyrkii tavoittamaan sen, mikä on olennaista tässä ajassa. Zeitgeistin. Ajan hengen.

Usein sosiologia epäonnistuu tavoittamaan nykyisyyden, sillä se on sidottu tieteen tekemisen akateemisiin raameihin. Parhaimmillaan sosiologia tavoittaa aikansa asenteita ja arvostuksia tutkimuksen kautta. Mutta zeitgeist ei ole vain valintojemme taustalla vaikuttavia arvoja ja asenteita, vaan se on jonkinlainen yhteisöllinen kokemus siitä, millaista on olla ihminen ja yksilö juuri nyt. Yrityksessään tavoittaa jotain nykyajasta sosiologiaa verrataankin usein kirjallisuuteen. Myös siinä pyritään kuvaamaan fiktiivisten tarinoiden kautta kokemusta modernista maailmasta.

Myös muu taide esittää tulkintoja yhteiskunnasta ja nykyajasta. Usein kuvataiteen abstraktit ja vapaat tulkitsemisen keinot pystyvät parhaiten pyydystämään ajan hengen. Kiasmassa on vielä muutaman päivän ajan näytillä CREAM-näyttely, jossa on esillä nuorten brittitaiteilijoiden muodostaman YBA-ryhmän teoksia. Esillä olevat teokset hahmottelevat omanlaistaan kuvaa nykyajasta. Damien Hirstin ja kumppaneiden mukaan nykyaika on täynnä ristiriitaisuuksia, ahdistuneisuutta ja tietynlaista väliinpitämättömyyttä. Kaaoksesta ja ristiriidoista löytyy kuitenkin iloa, vapautuneisuutta ja räikeyttä, jotka ovat osa 2000-luvun asennemaisemaa. Ehkä juuri ironinen väliinpitämättömyys kaikesta mahdollistaa ahdistuksen ja vapauden kauniin tasapainon.

kuvat: Tracey Emin

ps. Kävin tänään katsomassa 3. kerran Inceptionin. Vähän noloa ja outoa, mutta edelleen elokuva teki vaikutuksen ja nosti lapsenomaista innostusta pintaan. Parasta tänä vuonna.

Tämä on nolo postaus.

Tänä syksynä minulle on kehittynyt nolon suuri pakkomielle Iso-Britannian X-Factor tv-ohjelmaan. Kyllä, kyseessä on sama formaatti, jolla mtv3 yritti nolosti ja onnettomalla menestyksellä korvata puisevan Idolsin viime keväänä. Erona brittien ja suomalaisten välillä on se, että briteillä on massiivinen budjetti ja he osaavat käyttää sitä. Kaikessa näkyy shown massiiviset tuotantoarvot, jopa niin, että joka lauantainen kaksituntinen livelähetys on vähän kuin jokaviikkoiset euroviisut (erhm..paitsi että musiikki on oikeasti hyvää, modernia ja kiinnostavaa, esiintyjät ovat oikeasti hyviä, eikä koskaan tarvitse hävetä Suomen puolesta) täynnä jännittäviä, toisistaan poikkeavia ja dramaattisia showviihdeviipaleita.

X-factorin perusajatus on, että kilpailijat jaetaan neljään ryhmään: tytöt, pojat, ryhmät ja vanhat (tänä vuonna yli 28 vuotiaat). Jokaisella ryhmällä on oma mentorinsa, jotka samalla muodostavat kilpailun tuomariston. Tänä vuonna tuomariston muodostavat vanhoja vetävä Louis Walsh (nolo ja kummallinen vanha gubbe), poikien Dannii Minoque (ainoa meriitti: Kyllin sisko), tyttöjä ohjaava uhhh-pea Cheryl Cole (joka on "voittanut" kisan jo kolmena vuonna peräkkäin) sekä ohjelman luoja Simon Cowell, joka mentoroi ryhmiä. Tuomarit siis tavallaan kilpailevat keskenään siitä, kenen suojatit menestyvät parhaiten ja kuka saa aikaan parhaimman shown.

Ohjelman oikeita tähtiä ovat tietenkin kilpailijat. Tällaiset ohjelmat osoittavat hyvin sen, että tähteys ei ole vain kovaa työtä ja lahjakkuutta, vaan ihmisessä on oltava jotain erityistä vetovoimaa, joka nostaa heidät esiin kaikkien muiden lahjakkuuksien ja taivaaseenkurkottajien keskeltä. Kaipa se on sitä x-faktoria.

Tänä vuonna ylivoimainen supersuosikkini on 17-vuotias Cher Lloyd, joka on ihmeellisen ihana pieni nainen. Cher on selvästi eniten julkisuutta saanut kilpailija enkä yhtään ihmettele. Tytössä on alusta alkaen ollut mieletöntä karismaa, tyyliä ja asennetta. Tästä ihmeellisestä popaurasta johtuen Cherin esikarsintaesitystä on katsottu Youtubesta noin 20 miljoonaa kertaa (itsekin olen katsonut sen ainakin 10 kertaa) ja hän pääsi NME-lehden "The Cool List 2010"-listalle, vaikka on esiintynyt tv:ssä livenä vasta kaksi kertaa.(Cher on kyseisellä listalla sijalla 66, Lady Gaga sijalla 50.) Tässä mielestäni Cherin tähän asti hienoin esitys X-factorin ensimmäisestä finaalilähetyksestä. Täydellistä popparhautta.

Toinen suosikkini on ressukka Matt Cardle, jolla on upea ääni, mutta persoonaa ja rohkeutta vain parransängen verran. Matt on suosikkini, koska hänellä on hieno, monipuolinen ääni ja Dannii on valinnut hänelle innostavia ja moderneja popkappaleita tulkittavaksi. Tässä Mattin osoitus siitä, kuinka hienolla tulkinnalla saa sielukkuuttaa ja lempeyttä noloimpaankin tanssilattiajumputukseen.

Cherissä ja Mattissa ei ole mitään noloa. Noloa on myöntää tykkäävänsä One Directionista, joka on 16-17-vuotiaista pojista kilpailun karsintavaiheessa muodostettu teinityttöjenihkutusbändi. He ovat kuin jonkinlainen Justin Bieber(voisiko joku selittää tämän ilmiön minulle)-karamelliräjähdys joka kerta astuessaan lavalle. Tästä huolimatta bändissä on herttaista viattomuutta ja jotain suloisen ysäriä. Heidän esitystensä katsominen on kuin katsoisi innokkaita pupupoikasia heilumassa sirkuslavalla. (Mutta myönnettäköön, että on siinä vähän myös sitä iiikh-teinityttösisällänihuutaa-faktoria mukana.)

Jos elämä olisi täydellistä, niin voisin vain istua kotona koneen ääressä ja tuijottaa X-factoria. Valitettavasti X-factor on vain kerran viikossa, joten muina päivinä pitää käydä koulussa ja töissä ja kaikissa muissa paikoissa, joissa ei ole yhtään kivaa ja muutenkin ihan tyhmää.

kuvat: fffound.com

Tyylistä.

Pukeutumisen ei tarvitse olla kaunista, seesteistä tai siistiä. Usein ihmisen tyylistä tekee mielenkiintoista nimenomaan rikkonaisuus, satunnaisuus ja jopa rumuus. On aina varma valinta pukeutua muodikkaasti harmaaseen ja mustaan, mutta vaatii asennetta ja tietynlaista väliinpitämättömyyttä uskaltaa kokeilla rajoja ja rikkoa sovinnaista. Tyylissä ja pukeutumisessa ei ole kyse vain vaatteista, vaan siitä kuinka kantaa vaatteensa ja itsensä. Usein tyylikkäimmät ihmiset ovat juuri niitä, jotka näyttävät välittävän kaikista vähiten siitä, miltä näyttävät.

Vtun Ruotsi.

En voi tajuta, mitä ruotsalaiset tekee niin paljon paremmin kuin tyyliin kaikki muut maat koko telluksella. Jokaisessa Euroopan kaupungissa, jossa olen vieraillut, on noin 2-40 H&M-liikettä pääkadulla, jokainen vaihtoon lähtevä opiskelija käy piristystä aneemiseen kopperoonsa IKEAn hyllyiltä ja ACNE on ollut farkkumaailman the-thang jo vaikka kuinka monta vuotta. Suomella on stana Seppälä, Sotka ja Beavers. Ostaako joku oikeasti enää Beavers-farkkuja? Tai onko kukaan koskaan ostanutkaan?



Viime viikolla sain lukea lehdestä, että Britteinsaarten kolme myydyintä kirjaa tänä vuonna ovat olleet Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Larssonista puheenollen, trilogiasta tehdyt ruotsalaiset jännärielokuvat ovat tuottaneet maailmalla jo 200 MILJOONAA dollaria, ja niistä ollaan kovaa vauhtia tekemässä Hollywood-versioita. Pääosaa esittää ainakin Social Networkista tuttu Rooney Mara. Ilouutisena voidaan kertoa myös, että alkuperäisissä Millenium-elokuvissa Lisbethiä esittänyt Noomi Rapace valittiin Sherlock Holmes 2:en naispääosan esittäjäksi. Ja viime viikonloppuna ensi-iltansa Amerikassa sai vampyyrikauhistelu Let Me In, joka on uusintaversio ruotsalaisesta Låt Den Rätte Komma In -elokuvasta. Onneksi meillä on Irina, joka leikkisästi flirttailee Georgen kanssa lumihangessa, ja Rare Export, jossa hirtetään joulupukki.

Ja helvetin Abba. Robyn on maailman ihanin artisti, Max Martin on tuottanut lähes kaiken 2000-luvulla hitiksi nousseen tanssimusan ja Lady Gaga puhuu Paparazzi-videollaan ruotsia. Samaisessa videossa on myös Alexander Skarsgård. Mutha-fckin Skkkkååsgåård! Suomesta ei ole koskaan tullut mitään Skkkåårsgåårdia. Ja ei, Peter Franzen ruotsalaisena viikinkinä ei ole ii-han sama asia.

Onneksi Ruotsilla menee nykyisin Euroviisuissa yhtä huonosti kuin Suomella, niiden kirosanat on ihan tyhmiä, ja kukaan ei käytä Ericsonin-puhelimia. Prkl.

Abba – Dancing Queen

Syksy.

The xx – Islands