Terrence Malick: To the Wonder.

Mestariohjaaja Malickin uusin elokuva on varmasti taide-elokuva termin ärsyttävimmässä merkityksessä. Se on hidas, hiljainen, rasittava ja vaikea. Se on täynnä päätöntä kävelyä, pellolla makailua, lähikuvia ja suputettuja vuorosanoja.

Mutta kun elokuva päästää sisälleen, on se symbolimainen, syvä ja yllättävän leikkisä kuvaus rakkaudesta, rakkauden etsimisestä, valinnoista, virheistä ja epätoivosta.

Välityömäinen To the Wonder ei ole mikään Tree of Life. Se on pienempi, ontompi ja arkisen näköinen. Mutta se antaa katsojalle ja ajatuksille tilaa tavalla, joka nykyelokuvista puuttuu lähes täysin.

***1/2

Uusi Terrence Malick.

Miten mulla on jotenkin mystisesti mennyt ohi, että lempiohjaajani Terrence Malickilta tulee tänä vuonna uusi elokuva. 

Alla traileri. Alkoi melkein itkettämään.

Lumikki goes LOTR.

Rakastan Kristen Stewartia. Myönnettäköön, että Kristen osaa näytellä vain yhdellä tavalla ja hänellä on vain yksi ilme, mutta herranen aika miten kaunis hän onkaan. Kristen ei ole mitenkään perinteisesti kaunis, vaan kaunis tavalla, joka sopii tähän hipstereiden määrittelemään aikaan. Herkkä, synkkä ja viaton. Jotenkin bambimainen. Ja Kristen itkeekin niin kauniisti. Ja ne etuhampaat.


Onkohan Kristen aikamme Winona Ryder?


Kristenin jaloa upeutta voi ihailla perjantaina ensi-iltaan tulleessa Snow White and the Huntsman fantasiasadussa. Elokuva ei ole täydellinen. Stewartin esittämän Lumikin ja Thor Hemsworthin esittämän Metsästäjän välillä ei ole minkäänlaista kemiaa ja elokuvan alku laahaa pahasti. Elokuvan ansioita ovat kuitenkin kekseliäs, pelimaailmasta inspiraatiota saanut visuaalinen maailma, kaiken muun elokuvassa jyräävä Charlize Theron sekä vakava ja paatoksellinen kerronta, joka hitaasti vetää katsojan mukaansa. Ja Kristen on vaan niin kaunis. Aah.

Lisää tennarihehkutusta.

Tajusin, ettei alla oleva kuva anna oikeaa kuvaa uusien rumanrouheiden Nike-tennareiden (lenkkareiden) mahtavuudesta, joten tässä vielä toinen hehkutuskuva.

Nuo tekevät joka asusta mahtavan tuolla hurmaavalla rumuudellaan ja kömpelyydellään. Ja nuo eivät ole naiselliset tai platform-pohjalliset, vaikka jotkut niin väittääkin!

Nicola Roberts – Cinderella's Eyes

NEED.

I NEED THIS SHIRT TO HAPPEN IN MY LIFE!

Tai mikä tahansa ACTUAL PAININ paidoista.

Kiitos!

Kiitos ystävistä! Olette elämäni suola ja sokeri ja kun mietin teitä, niin melkein tulee miesitku!

Kiitos mäkin kasvissafkoista! Voi kuvitella, että syö terveellisesti, vaikka syökin mäkissä! Kiitos myös mäkin ranskalaisista, jotka on paljon parempia kuin Hesen!

Kiitos luottokortista! Sucks to be you, Osuuspankki! Vaikka oikeasti, sucks to be me.

Kiitos Heli Kajon tästä biisistä! Jotenkin kuvastaa hienosti jotain helsinkisuomalaisuutta.

Joudun kyllä aina välillä tätä kuunnellessa miettimään, missä Annankatu on. Olen maalta.

Kiitos Holcombe Wallerin tästä biisistä! Se on ihana ja muistuttaa mua mun mussusta, jota rakastan ja kaipaan!

Kiitos rapeista RAKASTANTEITÄKAIKKIA-känneistä! Niitä tarvitaan, jotta elämä asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin.

Kiitos Annalle, joka sanoi, että mulla on hipsteritakki! Olin siitä vähän otettu.

Kiitos kesä, kun olet tulossa!

Moi Madonna!

Kiva taas, että olet jaksanut photoshopata itsesi takaisin parrasvaloihin niillä avuilla, joista sinut parhaiten tunnetaan, eli musiikillasi. Popmusiikki on valtakuntasi, ja siellä vaikuttamalla ilostutat varmasti enemmän ihmisiä kuin millään elokuvalla. Uusi musiikkivideosi on mahtavan pirtsakka verrattuna viime levysi väsähtäneisiin kiemurtelurynkytyksiin. Näytät Uhh-pealta ja käsiasemuuvisi ovat söpön noloja. Ja KIITOS, että olet pyytänyt Nickia ja MIAa hoitamaan räpäytykset tällä kertaa. Osaat paljon, mutta et räpätä. Harva osaa.

Taka-ajatuksena tälläisessä päälleliimatussa FEATuilussa on varmaan, että myös joku alle 20 vuotias jaksaa ladata tai streamata kappaleesi. Mutta lopulta FEATuilu vähentää omaa arvoasi. Olet mutha'fucking MADONNA! Edes Britney ei tee FEATjuttuja. Jos tekisit asiat oikein, et tarvitsisi vetoapua ihmisiltä, jotka voisivat ikänsä puolesta olla lapsiasi. Eikä teini-ikäiset sun keikoille tule muutenkaan, kun ei niillä ole varaan, joten miksi sun pitää niitä nuoleskella? Tiedän, että haluat varmaan olla MILF tai cool-mama, mutta tuossa iässä ja noilla kokemuksilla toivoisi, että kappaleesi olisivat syvällisempiä kuin alla oleva joutava renkutus, joka kuulostaa joltain Gwen Stefanin sinkun b-puolelta. Suurta syvällisyyttä en oikein uskalla odottaa myöskään tulevilta kappaleiltasi Girls Gone Wild, Gang Bang tai Turn Up The Radio. Toisaalta voihan olla, että et ole kovin syvällinen. Eivät kaikki ole. Itsekään en ole. Elämä on kivempaa, kun ei aina mieti asioita niin kovin vakavasti.

Ja vaikka itsekin inhoan sitä, kun iästä tehdään iso numero, niin olet silti jo 53. Ikäisellesi naiselle rakkaus on englanniksi love ei luv. Luvia se on kaksitoistavuotiaille eivätkä nämä ihmiset tiedä mitä rakkaus edes on. Ja en oikein ymmärrä kenestä tytöstä koko ajan laulat. Ehkä Lolasta. Et varmaan kuitenkaan itsestäsi, ethän? Myös naiset voivat pitää hauskaa. Ja poptähti-Madonna voisi välillä peittää kinkkunsa, vaikka ne kiitettävän suonikohjuttomat ovatkin.

Nähdään toivottavasti heinäkuussa!

Rakkaudella,

Mikko

Ps. Kivat mummokäsihanskat!

Berliini.

Jo vaihdon aikana piti käydä Berliinissä, kun siitä kaikki olivat hyvää puhuneet ja muutenkin kehuneet. Muu matkailu kuitenkin vei rahat ja ajan, joten matka Saksan kaksijakoiseen pääkaupunkiin jäi keväällä tekemättä. Viime viikolla kuitenkin tuli tämäkin puute matkamuisteloissa korjattua, kun lomailin pitkän viikonlopun ajan ihanassa uglycool-Berliinissä.

Berliini muistutti Lontoota siinä mielessä, että sen sijaan että kaupungilla olisi tarjota vaikuttavaa arkkitehtuuria tai korkeakulttuuria, oli siellä hienointa itse kaupunki ja sen henki. Rumankaunis Berliini on kaupunki täynnä hämmentävää DDR-arkkitehtuuria, nuorten ihmisten yrittelijäisyyttä, rohkeita baareja ja rentoa oleskelua. Eikä sekään haitannut, että ruoka ja bisse oli halpaa ja idässä sai matkustaa ratikoilla.

Joissakin kaupungeissa on kiva käydä, mutta Berliinissä oli kiva olla ja varmasti tulen olemaan siellä usein jatkossakin.

Rebecca & Fiona – Jane Doe

ps. Anteeksi kuvien vammainen asettelu, mutta Blogspot ei enää toimi niinkuin haluaisin.

Super Ella.

Somewheressa ihastuttanut Elle Fanning Marc Jacobsin syysmalliston muusana.

Ensi perjantaina Ellen voi nähdä J.J Abramsin Spielberg-fiilistelyleffassa Super 8.

Harry Potter.

Harry Potter- kirjasarja on varmasti merkittävin 90-luvun lapsia yhdistävä sukupolvikokemus ja myös itselleni Harry Potter-kirjat olivat teini-iän tärkeimpiä populaarikulttuurin tuotteita Final Fantasyjen ohella. Kirjasarja kasvoi ja kehittyi hienosti nuorten lukijoidensa mukana, kun kaiken taikomisen ja muun seikkailemisen keskellä käsiteltiin hienosti kasvua, erilaisuutta sekä ulkopuolisuutta. Vaikka kirjasarjassa kuljettiin vääjäämättömästi kohti raskaampia teemoja ja lopullista taistelua, onnistui Rowling hienosti säilyttämään virkistävän keveyden kuvatessaan ihastuttavalla innolla myös velhojen arkea mm. koulupäivien, huispauksen sekä Weasleyn perheen Kotikolon kautta. Suomessa suuri kunnia kuuluu myös kääntäjä Jaana Kaparille. Kaparin kekseliäät ja suomen kielellä leikittelevät käännökset ja termit toisaalta lisäsivät taikamaailman mystiikkaa, ja toisaalta toivat sen lähemmäksi lukijoita.

Itse suhtauduin kirjasarjan filmatisointeihin alussa varauksella, sillä pelkäsin niiden tuhoavan kirjojen tunnelman ja varsinkin omat mielikuvani hahmoista ja heidän ulkonäöstään. Näin toki kävikin, enkä kykene enää muistamaan miltä Kalkaros tai McGarmiwa näyttivät omassa päässäni ensimmäistä kirjaa lukiessani. Viimeisen kirjan jälkeen uskalsin lopulta tutustua myös elokuva Pottereihin, jotka ovatkin tunnollisia ja ennen kaikkea ihailtavalla ammattitaidolla tehtyjä tulkintoja Rowlingin kirjoista. Alusta asti elokuvia palkattiin tekemään maailman parhaat tekijät ja pääosia lukuunottamatta hahmoja esittivät lahjakkaimmat vanhan polven brittinäyttelijät. Tuotantoyhtiö antoi rohkeasti huippusuositun elokuvasarjan eri ohjaajien käsiin ja antoi heille vapauksia toteuttaa omaa visiotaan Potter-universumista. Vaikka elokuvat ovatkin hyvin tehtyjä, ovat ne kirjoihin verrattuna hätäisiä, kömpelöitä ja liian täyteen ahdettuja. Mielestäni laajan kirjasarjan teemoja ja juonen käänteitä olisi voitu rohkeasti karsia vielä nykyistäkin rankemmalla kädellä, jos näin olisi voitu rakentaa ehjempiä elokuvia, jotka olisivat lähempänä kirjojen arkisen viipyilevää tunnelmaa.

Nyt kun viimeinenkin Potter-elokuva on kymmenen vuoden jälkeen viimein elokuvateattereissa, on monissa paikoissa pohdittu kestääkö Potter aikaa. Itse uskon Potteriin, vaikka se valitettavan nopeasti lypsetäänkin tyhjiin nopeiden elokuvafilmatisointien ja huvipuistojen kautta. Vaikka Potter alkoi nuorten fantasiasarjana, myös aikuiset löysivät kirjat ja samastuivat Rowlingin luomaan maailmaan ja sen vastakohtaisuuksiin eivätkä kirjat jääneet vain teini-ikäisten hömpäksi vaan innostivat lapsia ja nuoria kaikkialla maailmassa lukemaan. Elokuvat saattavat jäädä pölyttymään dvd-hyllykköihin ja huvipuistolaitteet hiljentyä, mutta uskon että hieno kirjallisuus sekä Rowlingin eloisa taikamaailma eivät unohdu.

Tilda.

kuvat: W

Piiri pieni.

Kaipa se on niin, että ammatista riippumatta kaikki samalla alalla työskentelevät tuntevat toisensa. Näin myös julkkisten keskuudessa.

Madonna, Sting ja 2pac.

Salvador Dali ja Coco Chanel.

Awesomepeoplehangingouttogether.

Converse.

Ystäväni toivat Converse-tennarini Suomesta. Ikävä oli.
Hienot klassikkokengät toimivat lähes kaiken kanssa.

Madonna.

Törmäsin eräässä kurssikirjassani hienoon Madonnaa käsittelevään kirjoitukseen. Ysärin puolivälissä kirjoitettu artikkeli käsitteli Madonnaa uuden ajan ikonina, uutena postmodernin monimediaisuuden supertähtenä.

Madonna oli tietyn murroskauden tuote ja käytti nerokkaasti hyväkseen 80-luvun porvarillisia arvoja kaataen niitä yksi kerrallaan. Nuori Madonna oli esikuva kaikille, jotka halusivat kapinoida vanhempiensa jyrkkää arvomaailmaa vastaan. Seksi, sukupuoliroolit, valta, uskonnot ja kulttuurit siirtyivät Madonnan rohkeissa musiikkivideoissa, jotka olivat sekä tyylillisiä että aatteellisia uuden median taideteoksia. Madonnan vaihtuvat imagot ja tyylit kuvastivat myös uudenlaista yksillöllisyyttä ja persoonallisuutta. Postmoderni persoonallisuus on jatkuvasti muuttuvaa, hetkellistä ja ylivisuaalista. Yksilöllisyys on ulkonäköä, vaatteita, asennetta ja hiusgeeliä. Ei pysyvää, historiallista ja perinteisiin sidottua.

Lady Gagaa verrataan usein Madonnaan. Gaga on hieno artisti ja rikkoo rohkeasti visuaalisen kauneuden ja hyvän maun rajoja tyylillään. Hän yrittää erittäin kovasti luoda uudenlaista poptähteyttä, joka on paitsi populaaria niin myös poliittista, sosiaalista ja julistavaa, mutta valitettavasti 2000-luvun asenneilmasto ei anna siihen mahdollisuuksia. 80-luvulla riitti rajoja ja ennakkoluuloja rikottavaksi, mutta nykyajan suvaitsevaisessa ja kyynisessä yhteiskunnassa on vain vähän rajoja, joita ei olisi jo ylitetty. Toki lihamekko ja kondomiksi pukeutuminen on villiä ja viihdyttävää, mutta myös nolostuttavan huomionhakuista ja pinnallista. Kuten SNLssä todettiin "It's hard to be the girl in a meatdress on Sunday and voice of reason on Monday". Myös aika on Gagaa vastaan. Nykyisin ilmiöt menevät ohi viikoissa ja jatkuva uudistumisen on lähes mahdotonta. Toivottavasti Gaga kykenee rakentamaan omanlaistaan tähteyttä, jossa tähteys yhdistyy monsteri-yhteisöön ja virtuaaliseen sosiaalisuuteen munasaattueiden sijaan.



Loppuun vielä uutta Britneyta. Britney ei ole uusi Madonna.
Britney on Britney.

Britney Spears – I Wanna Go

Kalju(untuminen) on uusi musta.

Cheap Mondayn look book SS11

Ihana mies.

Tree Of Life.

Lempielokuvani on Terrence Malickin ohjaama The New World, jossa kerrotaan Pocahontasin tarinaa. Elokuva on erittäin hidas ja hiljainen. Pääosan elokuvassa saavat luonto, ihailu, tunnelmointi ja rakkaus. The New World kertoo herkän tarinan, jossa korostetaan erilaista rakkautta ja sitä kuinka rakkaus kehittyy ja muuttaa suuntaansa.

Pari elokuvaa vuosikymmenessä tekevä Terrence Malickin uusin elokuva The Tree Of Life saa ensi-iltansa ensi vuonna. Pääosassa valitettavasti Brad Pitt, mutta onneksi myös Sean Penn.

Upeutta.

Hollywood-numeronsa kunniaksi The New York Times on pyytänyt Natalie Portmania, James Francoa, Michael Douglasia, Noomi Rapacea(vttu) ja kymmentä muuta syyselokuvien tähteä näyttelemään elokuvien arkkityyppejä. Tuloksena sarja kauniita, tyylikkäitä ja intensiivisiä hetkiä. Ne löytyvät täältä.

Rakastan Cher Lloydia.

Cher on upea. UPEA.

Tron: Legacy.

DAFT PUNK!! IIKH!



Tron: Legacyn musiikeista vastaa Daft Punk.

(What's cooler than being cool. ICECOLD!)

Tämä on nolo postaus.

Tänä syksynä minulle on kehittynyt nolon suuri pakkomielle Iso-Britannian X-Factor tv-ohjelmaan. Kyllä, kyseessä on sama formaatti, jolla mtv3 yritti nolosti ja onnettomalla menestyksellä korvata puisevan Idolsin viime keväänä. Erona brittien ja suomalaisten välillä on se, että briteillä on massiivinen budjetti ja he osaavat käyttää sitä. Kaikessa näkyy shown massiiviset tuotantoarvot, jopa niin, että joka lauantainen kaksituntinen livelähetys on vähän kuin jokaviikkoiset euroviisut (erhm..paitsi että musiikki on oikeasti hyvää, modernia ja kiinnostavaa, esiintyjät ovat oikeasti hyviä, eikä koskaan tarvitse hävetä Suomen puolesta) täynnä jännittäviä, toisistaan poikkeavia ja dramaattisia showviihdeviipaleita.

X-factorin perusajatus on, että kilpailijat jaetaan neljään ryhmään: tytöt, pojat, ryhmät ja vanhat (tänä vuonna yli 28 vuotiaat). Jokaisella ryhmällä on oma mentorinsa, jotka samalla muodostavat kilpailun tuomariston. Tänä vuonna tuomariston muodostavat vanhoja vetävä Louis Walsh (nolo ja kummallinen vanha gubbe), poikien Dannii Minoque (ainoa meriitti: Kyllin sisko), tyttöjä ohjaava uhhh-pea Cheryl Cole (joka on "voittanut" kisan jo kolmena vuonna peräkkäin) sekä ohjelman luoja Simon Cowell, joka mentoroi ryhmiä. Tuomarit siis tavallaan kilpailevat keskenään siitä, kenen suojatit menestyvät parhaiten ja kuka saa aikaan parhaimman shown.

Ohjelman oikeita tähtiä ovat tietenkin kilpailijat. Tällaiset ohjelmat osoittavat hyvin sen, että tähteys ei ole vain kovaa työtä ja lahjakkuutta, vaan ihmisessä on oltava jotain erityistä vetovoimaa, joka nostaa heidät esiin kaikkien muiden lahjakkuuksien ja taivaaseenkurkottajien keskeltä. Kaipa se on sitä x-faktoria.

Tänä vuonna ylivoimainen supersuosikkini on 17-vuotias Cher Lloyd, joka on ihmeellisen ihana pieni nainen. Cher on selvästi eniten julkisuutta saanut kilpailija enkä yhtään ihmettele. Tytössä on alusta alkaen ollut mieletöntä karismaa, tyyliä ja asennetta. Tästä ihmeellisestä popaurasta johtuen Cherin esikarsintaesitystä on katsottu Youtubesta noin 20 miljoonaa kertaa (itsekin olen katsonut sen ainakin 10 kertaa) ja hän pääsi NME-lehden "The Cool List 2010"-listalle, vaikka on esiintynyt tv:ssä livenä vasta kaksi kertaa.(Cher on kyseisellä listalla sijalla 66, Lady Gaga sijalla 50.) Tässä mielestäni Cherin tähän asti hienoin esitys X-factorin ensimmäisestä finaalilähetyksestä. Täydellistä popparhautta.

Toinen suosikkini on ressukka Matt Cardle, jolla on upea ääni, mutta persoonaa ja rohkeutta vain parransängen verran. Matt on suosikkini, koska hänellä on hieno, monipuolinen ääni ja Dannii on valinnut hänelle innostavia ja moderneja popkappaleita tulkittavaksi. Tässä Mattin osoitus siitä, kuinka hienolla tulkinnalla saa sielukkuuttaa ja lempeyttä noloimpaankin tanssilattiajumputukseen.

Cherissä ja Mattissa ei ole mitään noloa. Noloa on myöntää tykkäävänsä One Directionista, joka on 16-17-vuotiaista pojista kilpailun karsintavaiheessa muodostettu teinityttöjenihkutusbändi. He ovat kuin jonkinlainen Justin Bieber(voisiko joku selittää tämän ilmiön minulle)-karamelliräjähdys joka kerta astuessaan lavalle. Tästä huolimatta bändissä on herttaista viattomuutta ja jotain suloisen ysäriä. Heidän esitystensä katsominen on kuin katsoisi innokkaita pupupoikasia heilumassa sirkuslavalla. (Mutta myönnettäköön, että on siinä vähän myös sitä iiikh-teinityttösisällänihuutaa-faktoria mukana.)

Jos elämä olisi täydellistä, niin voisin vain istua kotona koneen ääressä ja tuijottaa X-factoria. Valitettavasti X-factor on vain kerran viikossa, joten muina päivinä pitää käydä koulussa ja töissä ja kaikissa muissa paikoissa, joissa ei ole yhtään kivaa ja muutenkin ihan tyhmää.

kuvat: fffound.com