Terrence Malick: To the Wonder.

Mestariohjaaja Malickin uusin elokuva on varmasti taide-elokuva termin ärsyttävimmässä merkityksessä. Se on hidas, hiljainen, rasittava ja vaikea. Se on täynnä päätöntä kävelyä, pellolla makailua, lähikuvia ja suputettuja vuorosanoja.

Mutta kun elokuva päästää sisälleen, on se symbolimainen, syvä ja yllättävän leikkisä kuvaus rakkaudesta, rakkauden etsimisestä, valinnoista, virheistä ja epätoivosta.

Välityömäinen To the Wonder ei ole mikään Tree of Life. Se on pienempi, ontompi ja arkisen näköinen. Mutta se antaa katsojalle ja ajatuksille tilaa tavalla, joka nykyelokuvista puuttuu lähes täysin.

***1/2

Derek Cianfrance: The Place Beyond the Pines.

Pyhimyskasvoinen Ryan Gosling näyttelee kuin eläin. Aistikkaasti, voimalla ja koskettaen. 

Harmi, että elokuvan alamäki alkaa sillä hetkellä kun Gosling elokuvasta poistuu. Alun tunnelmallinen ja kiivas white trash-fiilistely muuttuu perinteiseksi, naiiviksi ja persoonattomaksi tarinaksi Amerikasta, jossa kukaan tai mikään ei koskaan muutu.

Pettymys.

** 1/2

Rich Moore: Wreck-It Ralph.

Räyhä-Ralf on paras lasten animaatioelokuva vuosikausiin ja hieno kokemus myös vanhemmalle pleikkakansalle.

Se on moderni, oivaltava, villin hauska ja koskettava elokuva, joka antaa uskoa siihen, että Hollywoodissa osataan vielä tehdä lapsille muutakin kuin lelumainoksia (köh, köh Pixar).

John C. Reillylla on niin kaunis ääni.

*****

Sam Raimi: Mahtava Oz.

Kun pyörremyrskyn silmästä päädytään kuumailmapallolla ihmemaahan, niin satuahan se on. Ja Disney kyllä osaa satuilun.

Elokuvassa tarina on showta varten, mutta voi pojat, millaisen shown Raimi järjestääkään! Värikäs, näyttävä ja iloinen, mutta kieltämättä myös muovinen, 3d toimii hyvin vastapainona perinteiselle tarinalle. Elokuva ei yllätä, mutta viihdyttää ja jättää jälkeensä lapsuudesta tutun, innostuneen mielikuvitusolon. 

Miksiköhän aina liikutun lasten elokuvista?

***

Tom Hooper: Les Misérables.

Vittu mitä paskaa. Tom Hooperin elokuvasovitus klassikkomusikaalista on hirveä kokemus. Se on pateettinen ja pömpöösi väärällä tavalla, mielettömän typerästi toteutettu, vaivaannuttavasti kuvattu ja uuvuttavan persoonaton.

Toivottavasti Tom Hooper ei ohjaa enää koskaan yhtään elokuvaa.

Yhden tähden annan hurmaavalle pikkuvallankumouksellisella ja seksysti nalleutuneelle Russell Crowelle.

* 

Michael Haneke: Amour.

Herkkä ja aito sairaan vanhuuden kuvaus tekee vaikutuksen. Säälimätön elokuva ei turhia vetistele, vaan onnistuu liikuttamaan pienillä teoilla, sanoilla ja kosketuksilla.

Onnellisuus elämän loppuun asti on vaikeaa, kun loppu kestää liian kauan. Toivottavasti rakkaus kestää ja lopulta myös armahtaa.

****

David O. Russell: Unelmien pelikirja.

Ihana, ihmisenkokoinen indiehitti Amerikasta. Valovoimaisten näyttelijöiden aitoihin hahmoihin nojautuva elokuva hajoaa harmittavasti lopussa, mutta jättää jälkeensä lämpimän ja kotoisan tunteen.

Will you marry me, Jennifer Lawrence?

***1/2

Paul Thomas Anderson: The Master.

The Master on elokuva kultista ja villistä miehestä, joka ei taivu. Se on raskas, valtava, mahtava, hienostunut ja intohimoinen.

Andersonin elokuvat ovat voimakkaita kokemuksia, jotka mykistävät mielen ja jättävät jälkeensä hämmentyneen, pienen olon.

*****

Petri Luukkainen: Tavarataivas.

Petri laittaa kaiken omaisuutensa varastoon ja käy vuoden ajan hakemassa sieltä yhden tavaran päivässä. Tästä kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta dokumentista loppuvat jutut kesken ja alkuinnostuksen jälkeen elokuvaa vaivaa laiskuus sekä ideoiden puute.

Elokuvan yksi elävä idea on hyvä, mutta ajatustyö on jäänyt kesken. Sen sijaan, että elokuva pohtisi suomalaista kuluttamisen kulttuuria, taantuu se nopeasti yhden miehen ylipitkäksi Iholla-jaksoksi. 

**

Ps. I LOVES IHOLLA!

Uusi Terrence Malick.

Miten mulla on jotenkin mystisesti mennyt ohi, että lempiohjaajani Terrence Malickilta tulee tänä vuonna uusi elokuva. 

Alla traileri. Alkoi melkein itkettämään.

Kathryn Bigelow: Zero Dark Thirty.

Elokuva terrorismin symbolin jahtaamisesta on kylmä, motiiveja kyselemätön ja realistisen viipyilevä.

Totuus on minulle haastava lähtökohta elokuvalle. Totuus ajaa ohjaajan usein korrektiuden, virallisuuden ja värittömyyden tielle, jonne tunteet ja ideat katoavat.

Onneksi Jessica Chastain koskettaa. Lopulta.

***

Steven Spielberg: Lincoln.

Tylsän ohjaajan puuduttava elokuva, jota edes Amerikan hienoimmat näyttelijät eivät pysty pelastamaan.

Nimestään huolimatta elokuva kertoo harmittavan vähän tästä suuresta amerikkalaisesta.

**

Quentin Tarantino: Django Unchained.

Vahvasti tarantinomainen hienojen näyttelijäsuoritusten viihde-elokuva.

Kielenkäyttö on kyseenalaista, Christoph Waltzin nerokkuus ei ole.

****

Joe Wright: Anna Karenina.

Kuin upein maalaus. Kuin kuuluisin näytelmä. Kuin kallein muotikuvaus.

Samalla tavalla on kaunis Anna Karenina.

*****

Benh Zeitlin: Beasts of the Southern Wild.

Beasts of the Southern Wild on tumman etelän kostea fantasia. Rouhea, elävä, likainen ja kipeä.
Amerikan Prinsessa Mononoke.

Ihanaa, että elokuva huomioitiin myös Oscareissa, sillä saduilla on harvoin sijaa palkintogaaloissa.

**** 

Lumikki goes LOTR.

Rakastan Kristen Stewartia. Myönnettäköön, että Kristen osaa näytellä vain yhdellä tavalla ja hänellä on vain yksi ilme, mutta herranen aika miten kaunis hän onkaan. Kristen ei ole mitenkään perinteisesti kaunis, vaan kaunis tavalla, joka sopii tähän hipstereiden määrittelemään aikaan. Herkkä, synkkä ja viaton. Jotenkin bambimainen. Ja Kristen itkeekin niin kauniisti. Ja ne etuhampaat.


Onkohan Kristen aikamme Winona Ryder?


Kristenin jaloa upeutta voi ihailla perjantaina ensi-iltaan tulleessa Snow White and the Huntsman fantasiasadussa. Elokuva ei ole täydellinen. Stewartin esittämän Lumikin ja Thor Hemsworthin esittämän Metsästäjän välillä ei ole minkäänlaista kemiaa ja elokuvan alku laahaa pahasti. Elokuvan ansioita ovat kuitenkin kekseliäs, pelimaailmasta inspiraatiota saanut visuaalinen maailma, kaiken muun elokuvassa jyräävä Charlize Theron sekä vakava ja paatoksellinen kerronta, joka hitaasti vetää katsojan mukaansa. Ja Kristen on vaan niin kaunis. Aah.

Prometheus.

Ridley Scottin elokuva Prometheus on mahtavan fantastinen scifi-elokuva. Se on sellainen elokuva, että vielä seuraavanakin päivänä tulee halu kailottaa sen mahtavista kohtauksista, meiningistä ja visuaalisuudesta kaupungin kaduilla ja työpaikoilla. On sellainen "uuuuuuhhhhhh!"-olo ja mieletön onnellisuus siitä, että elää tällaisena aikana kun voi nähdä jotain noin mielettömän kaunista ja kiehtovaa pelkän leffalipun hinnalla. Prometheus on elokuva, jonka pelkistettyyn suureellisuuteen perustuva ulkokuori vetää sisäänsä heti ensihetkillä. Scott on tavoittanut sellaisen tyylikkään, mystisen ja hiljaisen dyyni-meiningin, johon melkein kaikki scifi-elokuvat pyrkivät. Varsinkin elokuvan rauhallisessa alussa on tavoitettu hienosti löytöretkeilyn ja uuden löytämisen tunnelma.  Elämää suurempi tarina on kiehtova ja pinnallisen pohdiskeleva satu ihmisen alkuperästä ja sitä selvittämään lähteneestä retkikunnasta. Michael Fassbenderin esittämä David-robotti on silkkaa neroutta ja ennen minut vähän kylmäksi jättänyt ruotsalainen Noomi Rapacekin on yllätyksellisen nössö-karismaattinen. Ja uuh mitä mahtavaa body-horror-lonkeroita-kaikkialla-kauhua leffa tarjoaakaan. Varsinkin yhden kohtauksen aikana ei voi muuta kuin tuijottaa suu auki kauhun ja ihmetyksen vallassa. Ainoat puutteet elokuvassa ovat joidenkin juonenkäänteiden ja jopa hahmojen täydellinen tarpeettomuus ja 3d:n laiska käyttö.


UHHHHH! 

Kirjotaitanpa leffoista, koska niitä riittää (Kesäleffat 2012).

Mietin tässä yhtenä päivänä, onko aluillaan olevasta kesästä tulossa paras leffakesä ikinä (and by ikinä I mean viimeiseen viiteen vuoteen). Kesä ainakin paukahti käyntiin riemukkaalla zigazig-ah-menestyksellä, kun Joss Whedonin ohjaama Avengers rynnisti leffasaleihin rikkoen menneessään lähes kaikki ennätykset. Thor ja kumppanit tuottivat jo ensimmäisenä viikonloppunaan Amerikassa yli 200 miljoonaa dollaria ja on tätä nykyä kerännyt jo lähes 1 400 000 000 dollaria ja on näin ollen maailman kaikkien aikojen kolmanneksi tuottoisin elokuva. Tosin vain rahassa mitattuna, sillä suuri osa Avengersin huipputuloksesta on seurausta 3D-lisähinnasta ja muutenkin kohonneista leffalippujen hinnoista. Menestyksen lisäksi Whedonin ohjaama Avengers on yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä. Whedon onnistuu ihmeen hyvin pitämään tasapainon lukuisien eri hahmojen ja heidän välistensä suhteiden välillä, ja näin tekemään hauskan, viihdyttävän ja kesäiloa paukkuvan toimintarymistelyn.

Tänä vuonna maailman ensi-ilta-aikataulut ovat olleet jotenkin nurinkuriset. Melko lailla hirvittävä, nolostuttava ja tästä syystä yllättävänkin viihdyttävä Battleship aloitti seilauksensa maailman merillä lähes kuukausi ennen rantautumistaan Amerikan rannoilla ja Whedonin Kostajatkin koikkelehtivat täällä viikkoa aiemmin kuin kotimarkkinoillaan Yhdysvalloissa. Eilen ensi-illassa Suomessa ollut Ridley Scottin lupaava Prometheus saa ensi-iltansa Amerikassa ensi viikolla ja ensi viikolla täällä on ensi-illassa Snow White and The Huntsman, joka puolestaan avasi Amerikassa tänä viikonloppuna. Ensi-iltojen eriaikainen sijoittuminen ja entistä aikaisemmat enskarit Yhdysvaltojen ulkopuolella johtuvat siitä, että nykyisin yhä suurempi osa Hollywood-elokuvien tuotoista tulee Amerikan ulkopuolelta ja tästä syystä esimerkiksi Keski-Euroopan kesälomilla ja muilla pyhillä on vaikutusta elokuvien julkaisuaikatauluihin.

Yllä tulikin mainittua pari lupaavaa kesäelokuvaa. Ridley Scottin ei-alien-esiosa-mutta-oikeasti-vähän-esiosa-Prometheusta on markkinoitu taitavasti mystisyyden, hienojen viral-videoiden ja lahjakkaan näyttelijäkaartin avulla. Arvostelut ovat olleet lupaavia, trailerit sopivan painostavia ja elokuvaa voisi mennä katsomaan pelkästään siinä olevien näyttelijöiden vuoksi. Elokuvan pääosassa on ruotsalainen Noomi Rapace ja sivuosissa Michael Fassbender, uh-pea Idris Elba sekä Charlize Theron, johon olen totaalisen ihastunut hilpeän traagisen Young Adultin nähtyäni. Theron näyttelee myös satuelokuva Snow White and The Huntsmanissa, jota odotan jotenkin ihan nolostuttavan paljon. Epäilyttävä innostukseni johtuu elokuvan käsittämättömän hienoista trailereista, joita olen katsonut välillä ihan muuten vaan niistä huokuvan goottiesteettisen ja synkän fantastisen tunnelman vuoksi. Pidän myös edelleen Kristen Stewartista ja kyllä sitä Thoriakin ihan mielellään katsoo toistakin kertaa tänä kesänä. Arviot Amerikasta ovat olleet ristiriitaisia, mistä en taida tässä tapauksessa juurikaan välittää. CharlizeTheron-trailerimahtavuutta alla.



Loppukesästä lippuluukuille rynnistää vielä lisää lupaavaa supersankaripaatosta Spidermanin ja Batmanin myötä. Uudesta Spidermanista en oikein tiedä mitä ajatella. Uskon, ettei (500) Days Of Summerin ohjanneen Marc Webbin ohjaama ole sen huonompi kuin Sam Raimin vastaava Spiderman ykkösosa.  Ei ole Webbin vika, että alle kymmenen vuotta vanhan elokuvasarjan rebootaaminen on tyhmä ja väsyttävä idea. Ja pidän hirvittävän paljon Emma Stonesta ja jopa Andrew Garfieldista, mutta en tiedä huvittaako mua katsoa uudelleen tarinaa siitä, kuinka Peter Parkerista tulee Hämähäkkimies. Trailerit ovat olleet rumia, epäinnostavia ja kaavamaisia. Ehkä Webb tuo mukanaan kevyttä ja hauskaa indie-fiilistä muuten tyypillisen synkkään sarjakuvafilmatisointiin, mutta ainakaan traileissa mitään tällaistä ei ole näkynyt. Toivon leffalta paljon, mutta odotan vähemmän.


Odotukset ainakaan Hollywoodissa ja fanityttöjen- ja poikien joukossa eivät voisi olla yhtään korkeammat Christopher Nolanin viimeistä Batmania kohtaan. Kuten olen kai aiemmin kirjoittanut, en ole Nolanin Batmaneiden suurin ihailija. Ne ovat hienosti tehtyjä, älykkäitä elokuvia, mutta mun makuuni liian synkkiä ja ahdistavia elokuvia ollakseen viihdyttäviä supersankarileffoja. Uuteen Batmaniin Nolan on raahannut mukaansa puolet Inceptionin näyttelijöistä, minkä lisäksi mukana on ainakin ensimmäisestä osasta tuttu Lian Neeson ja lemppari Anne Hathaway. Trailerit ovat olleet kivoja, mutta ainakin minua huolestuttaa hahmojen suuri määrä ja Catwomanin geneerinen kumipuku. Uskon, että elokuvan lopussa Batman kuolee. Olen iloinen, että Nolanin Batman-vaihe on viimeinkin ohi ja hän voi keskittyä tekemään elokuvia omista ideoistaan ja omilla ehdoillaan.

Huoh. Pitää kirjoittaa useammin elokuvista kerta mulla selvästi on niistä jotain sanottavaa. Kun pitää näin  kauan taukoa, syntyy tällaisia monsteripostauksia, joita kukaan ei jaksa lukea. Jos kuitenkin jaksoit lukea loppuun, niin jee sulle!

It's Michael Fassbender world.

Kävin tänään katsomassa erinomaisen Dangerous Methodin, joka kertoo psykiatrian suurmiesten Carl Jungin ja Sigmund Freudin suhteesta. Elokuvan kantava voima oli Michael Fassbender, ja elokuvaa katsoessani tajusin, että olen viimeisen vuoden aikana nähnyt peräti viisi könsikkään tähdittämää elokuvaa. Enkä (vain) siksi, että olisin mennyt nimenomaan Fassbenderia katsomaan, vaan koska mies on ollut viime vuosina paitsi erittäin tuottelias niin myös viisas valitessaan roolejaan.

Ensimmäisen kerran kiinnitin kunnolla huomiota mieheen viime kesän X-men: First Classissa, jossa Fassbender toi aiemmin Ian McKellenin esittämään Magnetoon monia uusia ulottuvuuksia silmäkarkista puhumattakaan. Seuraavaksi törmäsin Fassbenderiin Cary Fugunagan ohjaamassa, tympeässä Jane Eyre-filmatoinnissa. Fassbenderin tähän mennessä merkittävin rooli on ollut julmassa Shamessa, jossa mies riutui addiktion kourissa. Viime viikolla näin Steven Soderberghin viihdyttävän kick-ass-lady-elokuvan Haywiren ja kukapa muukaan siellä otti iskuja vastaan kuin kaunis Michealimme. Ja ettei ikävä ehtisi yllättämään, esittää Fassbender David-robottia Ridley Scottin lupaavassa Prometheuksessa, jonka ensi-ilta on kesäkuussa.

Michael Fassbenderista on parissa vuodessa tullut ajattelevan ihmisen eurooppalainen supertähti. Oikea aikuisten Ryan Gosling.

ps. Onneksi on Hullut Päivät ja sain halpoja leffalippuja, jotka riittävät ainakin syksyyn saakka! En olisi jaksanut enää yhtään teinien täyttämää Superpäivä-näytöstä, jossa Dangerous Methodia mennään katsomaan kun siinä on Keira Knightley ja sitten hihitetään, kun joku sanoo "penis".

John Carterista ja teini-iän tusinafantasioista.

Kun olin pullukka teinipoika Joensuussa, fantasia oli elämäni coolein juttu. Muistan edelleen missä Joensuun eri kirjastojen fantasiahyllyt sijaitsivat, kun pyöräilin niiden väliä metsästämässä kulloinkin luettavana olleen kirjasarjan seuraavaa osaa. Kaikki vihkojen ja koulukirjojen tyhjä tila ja marginaalit olivat täynnä omia piirrustuksiani kirjojen sankareista ja päiväni kohokohta oli se viimeinen tunti ennen nukkumaanmenoa kun sain vain maata sängyssä ja lukea Randin, Belgarionin tai kenen tahansa mystisesti kohtalokkaan nuoren seikkailuista oudoissa, eritavalla maagisissa taikamaailmoissa. Nuoruuteni aikana luin läpi ainakin viisi kirjasarjaa ja Ajan Pyörä jäi jopa kesken, kun sain monikymmenosaisen sarjan julkaisutahdin kiinni enkä jaksanut odottaa seuraavaa.

Ja kuinka mahtavia olivat Final Fantasyt! Yhä edelleen jotkin elämäni hienoimmista kokemuksista liittyvät Final Fantasy VIII-peliin ja siinä etenemiseen ja hahmojen kehittymiseen. Melkein tulee tippa linssiin tässä kirjoittaessa, kun muistot Squalin, Rinoan, upean Quintiksen ja muiden seikkailuista palaavat mieleen. Nykyisen opiskelupaineiden täyttämän elämän keskellä tulee välillä ikävä niitä ihanan pitkiä ja huolettomia viikonloppuja kun pystyin vain istumaan peliohjain kourassa huoneeni nurkassa ja jolloin suurin huoli oli se, että saiko pelin jättää pauselle ruuan ajaksi. Vaikka FFVIIIn liittyy nuoruuteni innostavimmat muistot, oli myös sitä seurannut Final Fantasy IX hillittömän hieno ja fantasiamaailmaltaan koskettavan syvä seikkailu, täynnä suuria voimia, tunteita ja taianomaisuutta.

John Carter-elokuva herätteli sisälläni elelevän fantasiafanin. Hienolta näyttävät Marsin asukkaat ja heidän rituaalinsa ja historiansa, keskenään juonittelevat lajit, taikavoimat ja alkukantaisuus toimivat. Mars tuntuu elokuvassa elävältä (tosin hieman mittasuhteiltaan pieneltä ja tyhjältä) planeetalta, jonka tulevaisuus on uhattuna ja jonka maanmies Carterin täytyy ihmismiehen voimillaan pelastaa. Ei John Carter lähde pakkaa mitenkään mielettömästi sekoittamaan, vaan kertoo sen jokaiselle fantasiaa vähänkään tuntevalle tutun HarryPotter-LukeSkywalker-Jeesus-Frodo-Avatar-maailmanpelastaja tarinan. Mutta jokin hiekkaerämaamaisemissa ja liikkuvassa robottikaupungissa muistuttivat minua nuoruuden ankeuden poistaneista tusinafantasia kirjasarjoista ja Squaren upeista Final Fantasy-peleistä.

Harmittaa, että arvioiden mukaan yli 300 miljoonaa dollaria maksaneen John Carterin markkinoinnissa mentiin pahasti metsään, eikä hypeä saatu nostettua, sillä puutteistaan huolimatta elokuva on innostunut ja tuoreella tavalla sinisilmäinen fantasiaelokuva. Hype on nyky-Hollywoodissa ensisijaisen tärkeää ja mainonnan on oltava kauaskantoista sekä moniulotteista, kuten lähes täydellisesti mainoskampanjoinnissaan onnistunut Hunger Games tulee parin viikon päästä osoittamaan tuottamalla ensi-iltaviikonloppunaan noin 100 miljoonaa dollaria.

ps. Jos ikinä pääsen eläkkeelle/voitan lotossa, niin aion viettää pari ensimmäistä vuotta ainoastaan pleikkaa ja Final Fantasyja pelaillen.