Lumikki goes LOTR.

Rakastan Kristen Stewartia. Myönnettäköön, että Kristen osaa näytellä vain yhdellä tavalla ja hänellä on vain yksi ilme, mutta herranen aika miten kaunis hän onkaan. Kristen ei ole mitenkään perinteisesti kaunis, vaan kaunis tavalla, joka sopii tähän hipstereiden määrittelemään aikaan. Herkkä, synkkä ja viaton. Jotenkin bambimainen. Ja Kristen itkeekin niin kauniisti. Ja ne etuhampaat.


Onkohan Kristen aikamme Winona Ryder?


Kristenin jaloa upeutta voi ihailla perjantaina ensi-iltaan tulleessa Snow White and the Huntsman fantasiasadussa. Elokuva ei ole täydellinen. Stewartin esittämän Lumikin ja Thor Hemsworthin esittämän Metsästäjän välillä ei ole minkäänlaista kemiaa ja elokuvan alku laahaa pahasti. Elokuvan ansioita ovat kuitenkin kekseliäs, pelimaailmasta inspiraatiota saanut visuaalinen maailma, kaiken muun elokuvassa jyräävä Charlize Theron sekä vakava ja paatoksellinen kerronta, joka hitaasti vetää katsojan mukaansa. Ja Kristen on vaan niin kaunis. Aah.

Kirjotaitanpa leffoista, koska niitä riittää (Kesäleffat 2012).

Mietin tässä yhtenä päivänä, onko aluillaan olevasta kesästä tulossa paras leffakesä ikinä (and by ikinä I mean viimeiseen viiteen vuoteen). Kesä ainakin paukahti käyntiin riemukkaalla zigazig-ah-menestyksellä, kun Joss Whedonin ohjaama Avengers rynnisti leffasaleihin rikkoen menneessään lähes kaikki ennätykset. Thor ja kumppanit tuottivat jo ensimmäisenä viikonloppunaan Amerikassa yli 200 miljoonaa dollaria ja on tätä nykyä kerännyt jo lähes 1 400 000 000 dollaria ja on näin ollen maailman kaikkien aikojen kolmanneksi tuottoisin elokuva. Tosin vain rahassa mitattuna, sillä suuri osa Avengersin huipputuloksesta on seurausta 3D-lisähinnasta ja muutenkin kohonneista leffalippujen hinnoista. Menestyksen lisäksi Whedonin ohjaama Avengers on yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä. Whedon onnistuu ihmeen hyvin pitämään tasapainon lukuisien eri hahmojen ja heidän välistensä suhteiden välillä, ja näin tekemään hauskan, viihdyttävän ja kesäiloa paukkuvan toimintarymistelyn.

Tänä vuonna maailman ensi-ilta-aikataulut ovat olleet jotenkin nurinkuriset. Melko lailla hirvittävä, nolostuttava ja tästä syystä yllättävänkin viihdyttävä Battleship aloitti seilauksensa maailman merillä lähes kuukausi ennen rantautumistaan Amerikan rannoilla ja Whedonin Kostajatkin koikkelehtivat täällä viikkoa aiemmin kuin kotimarkkinoillaan Yhdysvalloissa. Eilen ensi-illassa Suomessa ollut Ridley Scottin lupaava Prometheus saa ensi-iltansa Amerikassa ensi viikolla ja ensi viikolla täällä on ensi-illassa Snow White and The Huntsman, joka puolestaan avasi Amerikassa tänä viikonloppuna. Ensi-iltojen eriaikainen sijoittuminen ja entistä aikaisemmat enskarit Yhdysvaltojen ulkopuolella johtuvat siitä, että nykyisin yhä suurempi osa Hollywood-elokuvien tuotoista tulee Amerikan ulkopuolelta ja tästä syystä esimerkiksi Keski-Euroopan kesälomilla ja muilla pyhillä on vaikutusta elokuvien julkaisuaikatauluihin.

Yllä tulikin mainittua pari lupaavaa kesäelokuvaa. Ridley Scottin ei-alien-esiosa-mutta-oikeasti-vähän-esiosa-Prometheusta on markkinoitu taitavasti mystisyyden, hienojen viral-videoiden ja lahjakkaan näyttelijäkaartin avulla. Arvostelut ovat olleet lupaavia, trailerit sopivan painostavia ja elokuvaa voisi mennä katsomaan pelkästään siinä olevien näyttelijöiden vuoksi. Elokuvan pääosassa on ruotsalainen Noomi Rapace ja sivuosissa Michael Fassbender, uh-pea Idris Elba sekä Charlize Theron, johon olen totaalisen ihastunut hilpeän traagisen Young Adultin nähtyäni. Theron näyttelee myös satuelokuva Snow White and The Huntsmanissa, jota odotan jotenkin ihan nolostuttavan paljon. Epäilyttävä innostukseni johtuu elokuvan käsittämättömän hienoista trailereista, joita olen katsonut välillä ihan muuten vaan niistä huokuvan goottiesteettisen ja synkän fantastisen tunnelman vuoksi. Pidän myös edelleen Kristen Stewartista ja kyllä sitä Thoriakin ihan mielellään katsoo toistakin kertaa tänä kesänä. Arviot Amerikasta ovat olleet ristiriitaisia, mistä en taida tässä tapauksessa juurikaan välittää. CharlizeTheron-trailerimahtavuutta alla.



Loppukesästä lippuluukuille rynnistää vielä lisää lupaavaa supersankaripaatosta Spidermanin ja Batmanin myötä. Uudesta Spidermanista en oikein tiedä mitä ajatella. Uskon, ettei (500) Days Of Summerin ohjanneen Marc Webbin ohjaama ole sen huonompi kuin Sam Raimin vastaava Spiderman ykkösosa.  Ei ole Webbin vika, että alle kymmenen vuotta vanhan elokuvasarjan rebootaaminen on tyhmä ja väsyttävä idea. Ja pidän hirvittävän paljon Emma Stonesta ja jopa Andrew Garfieldista, mutta en tiedä huvittaako mua katsoa uudelleen tarinaa siitä, kuinka Peter Parkerista tulee Hämähäkkimies. Trailerit ovat olleet rumia, epäinnostavia ja kaavamaisia. Ehkä Webb tuo mukanaan kevyttä ja hauskaa indie-fiilistä muuten tyypillisen synkkään sarjakuvafilmatisointiin, mutta ainakaan traileissa mitään tällaistä ei ole näkynyt. Toivon leffalta paljon, mutta odotan vähemmän.


Odotukset ainakaan Hollywoodissa ja fanityttöjen- ja poikien joukossa eivät voisi olla yhtään korkeammat Christopher Nolanin viimeistä Batmania kohtaan. Kuten olen kai aiemmin kirjoittanut, en ole Nolanin Batmaneiden suurin ihailija. Ne ovat hienosti tehtyjä, älykkäitä elokuvia, mutta mun makuuni liian synkkiä ja ahdistavia elokuvia ollakseen viihdyttäviä supersankarileffoja. Uuteen Batmaniin Nolan on raahannut mukaansa puolet Inceptionin näyttelijöistä, minkä lisäksi mukana on ainakin ensimmäisestä osasta tuttu Lian Neeson ja lemppari Anne Hathaway. Trailerit ovat olleet kivoja, mutta ainakin minua huolestuttaa hahmojen suuri määrä ja Catwomanin geneerinen kumipuku. Uskon, että elokuvan lopussa Batman kuolee. Olen iloinen, että Nolanin Batman-vaihe on viimeinkin ohi ja hän voi keskittyä tekemään elokuvia omista ideoistaan ja omilla ehdoillaan.

Huoh. Pitää kirjoittaa useammin elokuvista kerta mulla selvästi on niistä jotain sanottavaa. Kun pitää näin  kauan taukoa, syntyy tällaisia monsteripostauksia, joita kukaan ei jaksa lukea. Jos kuitenkin jaksoit lukea loppuun, niin jee sulle!

It's Michael Fassbender world.

Kävin tänään katsomassa erinomaisen Dangerous Methodin, joka kertoo psykiatrian suurmiesten Carl Jungin ja Sigmund Freudin suhteesta. Elokuvan kantava voima oli Michael Fassbender, ja elokuvaa katsoessani tajusin, että olen viimeisen vuoden aikana nähnyt peräti viisi könsikkään tähdittämää elokuvaa. Enkä (vain) siksi, että olisin mennyt nimenomaan Fassbenderia katsomaan, vaan koska mies on ollut viime vuosina paitsi erittäin tuottelias niin myös viisas valitessaan roolejaan.

Ensimmäisen kerran kiinnitin kunnolla huomiota mieheen viime kesän X-men: First Classissa, jossa Fassbender toi aiemmin Ian McKellenin esittämään Magnetoon monia uusia ulottuvuuksia silmäkarkista puhumattakaan. Seuraavaksi törmäsin Fassbenderiin Cary Fugunagan ohjaamassa, tympeässä Jane Eyre-filmatoinnissa. Fassbenderin tähän mennessä merkittävin rooli on ollut julmassa Shamessa, jossa mies riutui addiktion kourissa. Viime viikolla näin Steven Soderberghin viihdyttävän kick-ass-lady-elokuvan Haywiren ja kukapa muukaan siellä otti iskuja vastaan kuin kaunis Michealimme. Ja ettei ikävä ehtisi yllättämään, esittää Fassbender David-robottia Ridley Scottin lupaavassa Prometheuksessa, jonka ensi-ilta on kesäkuussa.

Michael Fassbenderista on parissa vuodessa tullut ajattelevan ihmisen eurooppalainen supertähti. Oikea aikuisten Ryan Gosling.

ps. Onneksi on Hullut Päivät ja sain halpoja leffalippuja, jotka riittävät ainakin syksyyn saakka! En olisi jaksanut enää yhtään teinien täyttämää Superpäivä-näytöstä, jossa Dangerous Methodia mennään katsomaan kun siinä on Keira Knightley ja sitten hihitetään, kun joku sanoo "penis".

Jens älskar Kirsten.

Hih. Hurmaavan Jens Lekmanin kappale Waiting For Kirsten kertoo mystisestä Kirstenistä, joka kuvaa elokuvaa Lars Von Trierin kanssa.

Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Tilda.

kuvat: W

Gala.

Hollywoodissa on taas aika palkita vuoden parhaita. Golden Globet menivät tylsästi kaikki oikeisiin ja odotettuihin osoitteisiin. Oscareita odotellessa ei voi kuin toivoa, ettei Natalie enää tuosta lihoisi.



En usko raskauteen. Se on vain tekosyy naisille lihoa oikein kunnolla kerran elämässään. Jos lihoo paljon, voi aina ostaa kaksoset.

En ole myöskään nähnyt suurinta osaa ehdokaselokuvista, joten pitää sanoa, että tyhjästä on paha mitään mielipidekirjoitusta nyhtästä.

kuvat: W

The Imaginarium of Lily Cole

Terry Gilliamin ohjaama The Imaginarium of Doctor Parnassus on jotenkin onneton elokuva. Pääosaa näytellyt Heath Ledger kuoli ennen kuin elokuvan kuvaukset saatiin päätökseen, ja Ledgerin loput kohtaukset näyteltiin kolmen eri näyttelijän (Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell) toimesta. Onnettominta elokuvassa on kuitenkin Terry Gilliamin epätoivoinen yritys saavuttaa sekavan mustalaisestetiikan, keskinkertaisen tietokonegrafiikan ja ja ontuvan sirkustunnelmoinnin avulla jotain erikoista tai ikimuistoista. Outous ja omaperäisyys ovat elokuvalle usein etuja, mutta ei silloin kun ne tulevat itsetarkoitukseksi ja pilaavat näin katsojalta mahdollisuuden samastua yhtään mihinkään. Terry Gilliamin vuonna 1995 ohjaama 12 Apinaa on hieno osoitus siitä, kuinka outous ja kekseliäisyys toimivat yhdessä, luoden hienon tunnelman taustaksi nokkelalle tarinalle.


Elokuva on silti lähes katsomisen arvoinen, koska naispääosaa näyttelee upea Lily Cole.



kuvat: lily-cole.org