Terrence Malick: To the Wonder.

Mestariohjaaja Malickin uusin elokuva on varmasti taide-elokuva termin ärsyttävimmässä merkityksessä. Se on hidas, hiljainen, rasittava ja vaikea. Se on täynnä päätöntä kävelyä, pellolla makailua, lähikuvia ja suputettuja vuorosanoja.

Mutta kun elokuva päästää sisälleen, on se symbolimainen, syvä ja yllättävän leikkisä kuvaus rakkaudesta, rakkauden etsimisestä, valinnoista, virheistä ja epätoivosta.

Välityömäinen To the Wonder ei ole mikään Tree of Life. Se on pienempi, ontompi ja arkisen näköinen. Mutta se antaa katsojalle ja ajatuksille tilaa tavalla, joka nykyelokuvista puuttuu lähes täysin.

***1/2

Derek Cianfrance: The Place Beyond the Pines.

Pyhimyskasvoinen Ryan Gosling näyttelee kuin eläin. Aistikkaasti, voimalla ja koskettaen. 

Harmi, että elokuvan alamäki alkaa sillä hetkellä kun Gosling elokuvasta poistuu. Alun tunnelmallinen ja kiivas white trash-fiilistely muuttuu perinteiseksi, naiiviksi ja persoonattomaksi tarinaksi Amerikasta, jossa kukaan tai mikään ei koskaan muutu.

Pettymys.

** 1/2

Rich Moore: Wreck-It Ralph.

Räyhä-Ralf on paras lasten animaatioelokuva vuosikausiin ja hieno kokemus myös vanhemmalle pleikkakansalle.

Se on moderni, oivaltava, villin hauska ja koskettava elokuva, joka antaa uskoa siihen, että Hollywoodissa osataan vielä tehdä lapsille muutakin kuin lelumainoksia (köh, köh Pixar).

John C. Reillylla on niin kaunis ääni.

*****

Sam Raimi: Mahtava Oz.

Kun pyörremyrskyn silmästä päädytään kuumailmapallolla ihmemaahan, niin satuahan se on. Ja Disney kyllä osaa satuilun.

Elokuvassa tarina on showta varten, mutta voi pojat, millaisen shown Raimi järjestääkään! Värikäs, näyttävä ja iloinen, mutta kieltämättä myös muovinen, 3d toimii hyvin vastapainona perinteiselle tarinalle. Elokuva ei yllätä, mutta viihdyttää ja jättää jälkeensä lapsuudesta tutun, innostuneen mielikuvitusolon. 

Miksiköhän aina liikutun lasten elokuvista?

***

Tom Hooper: Les Misérables.

Vittu mitä paskaa. Tom Hooperin elokuvasovitus klassikkomusikaalista on hirveä kokemus. Se on pateettinen ja pömpöösi väärällä tavalla, mielettömän typerästi toteutettu, vaivaannuttavasti kuvattu ja uuvuttavan persoonaton.

Toivottavasti Tom Hooper ei ohjaa enää koskaan yhtään elokuvaa.

Yhden tähden annan hurmaavalle pikkuvallankumouksellisella ja seksysti nalleutuneelle Russell Crowelle.

* 

Michael Haneke: Amour.

Herkkä ja aito sairaan vanhuuden kuvaus tekee vaikutuksen. Säälimätön elokuva ei turhia vetistele, vaan onnistuu liikuttamaan pienillä teoilla, sanoilla ja kosketuksilla.

Onnellisuus elämän loppuun asti on vaikeaa, kun loppu kestää liian kauan. Toivottavasti rakkaus kestää ja lopulta myös armahtaa.

****

Black acc.

Uusia mustia asusteita.

A$AP Rocky – Hell