Terrence Malick: To the Wonder.

Mestariohjaaja Malickin uusin elokuva on varmasti taide-elokuva termin ärsyttävimmässä merkityksessä. Se on hidas, hiljainen, rasittava ja vaikea. Se on täynnä päätöntä kävelyä, pellolla makailua, lähikuvia ja suputettuja vuorosanoja.

Mutta kun elokuva päästää sisälleen, on se symbolimainen, syvä ja yllättävän leikkisä kuvaus rakkaudesta, rakkauden etsimisestä, valinnoista, virheistä ja epätoivosta.

Välityömäinen To the Wonder ei ole mikään Tree of Life. Se on pienempi, ontompi ja arkisen näköinen. Mutta se antaa katsojalle ja ajatuksille tilaa tavalla, joka nykyelokuvista puuttuu lähes täysin.

***1/2

Derek Cianfrance: The Place Beyond the Pines.

Pyhimyskasvoinen Ryan Gosling näyttelee kuin eläin. Aistikkaasti, voimalla ja koskettaen. 

Harmi, että elokuvan alamäki alkaa sillä hetkellä kun Gosling elokuvasta poistuu. Alun tunnelmallinen ja kiivas white trash-fiilistely muuttuu perinteiseksi, naiiviksi ja persoonattomaksi tarinaksi Amerikasta, jossa kukaan tai mikään ei koskaan muutu.

Pettymys.

** 1/2

Rich Moore: Wreck-It Ralph.

Räyhä-Ralf on paras lasten animaatioelokuva vuosikausiin ja hieno kokemus myös vanhemmalle pleikkakansalle.

Se on moderni, oivaltava, villin hauska ja koskettava elokuva, joka antaa uskoa siihen, että Hollywoodissa osataan vielä tehdä lapsille muutakin kuin lelumainoksia (köh, köh Pixar).

John C. Reillylla on niin kaunis ääni.

*****

Sam Raimi: Mahtava Oz.

Kun pyörremyrskyn silmästä päädytään kuumailmapallolla ihmemaahan, niin satuahan se on. Ja Disney kyllä osaa satuilun.

Elokuvassa tarina on showta varten, mutta voi pojat, millaisen shown Raimi järjestääkään! Värikäs, näyttävä ja iloinen, mutta kieltämättä myös muovinen, 3d toimii hyvin vastapainona perinteiselle tarinalle. Elokuva ei yllätä, mutta viihdyttää ja jättää jälkeensä lapsuudesta tutun, innostuneen mielikuvitusolon. 

Miksiköhän aina liikutun lasten elokuvista?

***

Tom Hooper: Les Misérables.

Vittu mitä paskaa. Tom Hooperin elokuvasovitus klassikkomusikaalista on hirveä kokemus. Se on pateettinen ja pömpöösi väärällä tavalla, mielettömän typerästi toteutettu, vaivaannuttavasti kuvattu ja uuvuttavan persoonaton.

Toivottavasti Tom Hooper ei ohjaa enää koskaan yhtään elokuvaa.

Yhden tähden annan hurmaavalle pikkuvallankumouksellisella ja seksysti nalleutuneelle Russell Crowelle.

* 

Michael Haneke: Amour.

Herkkä ja aito sairaan vanhuuden kuvaus tekee vaikutuksen. Säälimätön elokuva ei turhia vetistele, vaan onnistuu liikuttamaan pienillä teoilla, sanoilla ja kosketuksilla.

Onnellisuus elämän loppuun asti on vaikeaa, kun loppu kestää liian kauan. Toivottavasti rakkaus kestää ja lopulta myös armahtaa.

****

Black acc.

Uusia mustia asusteita.

A$AP Rocky – Hell

David O. Russell: Unelmien pelikirja.

Ihana, ihmisenkokoinen indiehitti Amerikasta. Valovoimaisten näyttelijöiden aitoihin hahmoihin nojautuva elokuva hajoaa harmittavasti lopussa, mutta jättää jälkeensä lämpimän ja kotoisan tunteen.

Will you marry me, Jennifer Lawrence?

***1/2

Paul Thomas Anderson: The Master.

The Master on elokuva kultista ja villistä miehestä, joka ei taivu. Se on raskas, valtava, mahtava, hienostunut ja intohimoinen.

Andersonin elokuvat ovat voimakkaita kokemuksia, jotka mykistävät mielen ja jättävät jälkeensä hämmentyneen, pienen olon.

*****

Petri Luukkainen: Tavarataivas.

Petri laittaa kaiken omaisuutensa varastoon ja käy vuoden ajan hakemassa sieltä yhden tavaran päivässä. Tästä kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta dokumentista loppuvat jutut kesken ja alkuinnostuksen jälkeen elokuvaa vaivaa laiskuus sekä ideoiden puute.

Elokuvan yksi elävä idea on hyvä, mutta ajatustyö on jäänyt kesken. Sen sijaan, että elokuva pohtisi suomalaista kuluttamisen kulttuuria, taantuu se nopeasti yhden miehen ylipitkäksi Iholla-jaksoksi. 

**

Ps. I LOVES IHOLLA!

Uusi Terrence Malick.

Miten mulla on jotenkin mystisesti mennyt ohi, että lempiohjaajani Terrence Malickilta tulee tänä vuonna uusi elokuva. 

Alla traileri. Alkoi melkein itkettämään.

Kathryn Bigelow: Zero Dark Thirty.

Elokuva terrorismin symbolin jahtaamisesta on kylmä, motiiveja kyselemätön ja realistisen viipyilevä.

Totuus on minulle haastava lähtökohta elokuvalle. Totuus ajaa ohjaajan usein korrektiuden, virallisuuden ja värittömyyden tielle, jonne tunteet ja ideat katoavat.

Onneksi Jessica Chastain koskettaa. Lopulta.

***

Steven Spielberg: Lincoln.

Tylsän ohjaajan puuduttava elokuva, jota edes Amerikan hienoimmat näyttelijät eivät pysty pelastamaan.

Nimestään huolimatta elokuva kertoo harmittavan vähän tästä suuresta amerikkalaisesta.

**

Quentin Tarantino: Django Unchained.

Vahvasti tarantinomainen hienojen näyttelijäsuoritusten viihde-elokuva.

Kielenkäyttö on kyseenalaista, Christoph Waltzin nerokkuus ei ole.

****

Joe Wright: Anna Karenina.

Kuin upein maalaus. Kuin kuuluisin näytelmä. Kuin kallein muotikuvaus.

Samalla tavalla on kaunis Anna Karenina.

*****

Benh Zeitlin: Beasts of the Southern Wild.

Beasts of the Southern Wild on tumman etelän kostea fantasia. Rouhea, elävä, likainen ja kipeä.
Amerikan Prinsessa Mononoke.

Ihanaa, että elokuva huomioitiin myös Oscareissa, sillä saduilla on harvoin sijaa palkintogaaloissa.

****