Weeknd rndness.

Joulukuun alkuun kaikkea kivaa ja vähän outoakin.

KIVAA:

Hipstamatic: Iphone-app, jolla saa kaikesta hienoja kuvia. KAIKESTA. Nytissä kirjoitettiin myös kuinka se oli inspiraationa Drive-elokuvan visuaaliselle ilmeelle.

ps. Lulu sanoo moi!

TAIKin joulumyyjäiset: Tänä viikonloppuna on taideteollisen korkeakoulun joulumyyjäiset. Milloinkohan niistä tulee Aalto Joulumyyjäiset? Viime vuonna ostin myyjäisistä mahtavan "Fat bear should lose weight"-kortin, joka tosin hävisi muuton yhteydessä. Toivottavasti tänä vuonna löytyy jotain yhtä hauskaa.

Pixar-ohjaajat toimintaelokuvien ohjaajina: Pixarille aiemmin ohjanneet Andrew Stanton ja Brad Bird ovat siirtyneet toimintaelokuvien pariin. Ratatouillen ja Ihmeperheen ohjannut Bird tekee Tompan seuraavaa Mission: Impossiblea ja Wall-e:n sekä Nemon ohjaimissa ollut Stanton on ohjaillut John Carterin, josta on jo julkaistu trailerikin. Trailerissa on viehättävää ysäri-fantasian hiekkaerämaa-scifin henkeä ja jostain syystä se muistuttaa minua myös nuoruuteni Final Fantasy-peleistä. Pääosassa vähän karismaatiton Taylor Kitch, mikä on vähän nyyh, koska alunperin pääosaan kaavailtiin Zac Efronia.

Kivaa on myös, että Lady Gagan uusi Marry The Night-epookkivideo on mahtava. Välillä sitä Rihannaa, Florencea ja muita kuunnellessaan unohtaa miten huippuämmä Gaga on.

Outoa(ja rohkeaa): Henkkamaukan sugardaddy mainoskuva.

Just In Time.

On aina harmi, kun lupaavalta kuulostava elokuva ei toimikaan. Varsinkin tämä on harmittavaa sci-fi-elokuvien kohdalla, koska hyviä scifi-elokuvia ei ole mitenkään liikaa tarjolla. Trailereiden ja ennakkofiilistelyjen perusteella tänä viikonloppuna Suomen ensi-iltansa saaneelta In Timelta uskalsi toivoa jotain kiinnostavaa ja jopa syvällistä. Mitään tällaista ei kuitenkaan ole tarjolla.

In Time sijoittuu maailmaan, jossa 25 vuotiaaksi saa elää ilmaiseksi ja tämän jälkeen jokainen minuutti maksaa. Rikkaat elävät ikuisesti, kun köyhät kuolevat bussista myöhästymisen vuoksi. Aika on elokuvassa kirjaimellisesti rahaa, joka elokuvassa tehdään amerikkalaiseen tapaan E-RIT-TÄIN selväksi. Aikakäsitteillä leikittely vanhenee alleviivavan toistamisen vuoksi todella nopeasti ja koko elokuvan konsepti alkaa väsyttää.

Rasittavaa elokuvassa on myös se, että kaikki on pinnallista ja mustavalkoista. Tietenkin Justin Timberlaken esittämä köyhä Will on maailman hyväsydämisin gettopoju, joka kärsii RobinHood-syndroomasta, ja kaikki rikkaat ovat tietenkin pinnallisia, kylmiä ja ahneita pahiksia. Poliisit ovat tunnollisia. Ja täysin päälleliimatun oloisesti Willillä on isiä ikävä. Elokuva on myös castinginsa aikana tyhjentänyt kaikki Losin mallitoimistot, sillä sen lisäksi, että ihmiset alkavat maksaa elämästään 25-vuotiaana, niin tällöin myös heidän fyysinen ikääntymisprosessinsa pysähtyy ja näin ollen kaikki (tietysti) näyttävät malleilta koko ajan kaikkialla. Tämä johtaa myös hassuihin tilanteisiin, jossa esimerkiksi Justinin esittämän Willin äitiä näyttelee Timberlakea kolme vuotta nuorempi Olivia Wilde.

Myös Timberlake on ongelma. Vaikka Justin yrittää tosi kovasti parhaansa ja on välillä jopa ihan uskottava rasittavan yksiulotteisena Willina, rooli särkyy jatkuvasti ja jäljelle jää poptähti Justinin nätit kasvot. Eikä sekään auta, että lähes kaikki muutkin näyttelijät tekevät työnsä laiskasti ja vailla tunteita.

Onneksi elokuva on ihan kaunista katseltavaa ja varsinkin Amanda Seyfriedin esittämä Sylvia on stailattu ihanasti. Tyttö tosin on jatkuvasti huomattavan korkeissa koroissa ottaen huomioon, että hänen roolinsa on lähinnä juosta ympäriinsä Justinin kädestä roikkuen. Eli respectia Amandalle jos kengissä on oikeasti juostu, mutta itse uskon kyllä juoksemisen tapahtuneen ihan lenkkarit jalassa. Muutenkin elokuva on stailattu kauniisti, vaikka scifi-elokuvan ollessa kyseessä olisi toivonut vieläkin rohkeampia valintoja. Ja miksi scifissä jonkun on aina pakko käyttää sellaista rumaa Matrix-takkia?

Oikeasti tämä elokuva ei välttämättä olisi edes blogimerkintää ansainnut, mutta olen jo kauan halunnut käyttää tuota otsikkoa.

Berliinistä ostettua.

Ulkomailla mua aina järkyttää 2nd handin (tai Vintagen) järkyttävät hinnat enkä ikinä saa ostettua mitään käytettyä kun ajattelen, että lönkan kiertsistä saa samanlaisen kolmella eurolla. Eli ulkomailla ostan usein uutta, niin myös Berliinissä. Berliinissä on paljon kivoja pikkukauppoja, joissa on vaikka mitä. Oltaisiin esim päästy Henrik Vibskovin blogiin, jos olisin syönyt pienemmän aamiaisen ja täten perunasoppa olisi maittanut. Ostin pari kivaa juttua, jota olen pitkään halunnut ja budjettikin alittui.

COS on vähän sellainen hienompien ihmisten Weekday. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka ostaa COS:ista kaikkea. H&M:n omistama ketju valmistaa laadukkaan näköisiä, minimalistisia ja kauniita vaatteita sekä miehille että naisille. Olen jo kauan halunnut ostaa sieltä jotain ja Berliinissä kukkalonnyörit aukesivat (vaikkakin vähän hintavuus- ja henkkamaukkarätit-tuhahdusten saattelemana) ja ostin harmaat carrot-malliset kangashousut.

Parempi kuva täällä. Joku voisi sanoa, että housut muistuttavat aika paljon näitä Flowhun ostamiani housuja, mutta itse en sellaista kuuntele ja joka niin sanoo on aika negatiivinen ihminen.

COSin lähellä tyttö tekoturkissa ojensi käteeni lappusen, jossa mainostettiin vähän syrjemmässä Berliinin keskustasta tapahtuvasta American Apparellin halli-alennusmyynnistä. En ymmärrä miksi ne kaikki vaatteet oli roudattu sinne, mutta paikka osoittautui isoksi varastohalliksi, joka oli täynnä American Apparellin trikoopaitoja ja muuta mukavaa. Lisäksi paikalle oli roudattu töihin paitsi kaikki Saksan hipsterit, niin myös söpöjä tyttöjä ja poikia muualta Euroopasta. Alennustavaroiden lisäksi myynnissä oli myös sekundamalleja.

Hauska mustavalkoinen pilkkupaita. En ymmärrä miksi pallot ja pilkut on jotenkin tyttöjen juttu, mutta raidat on unisex. En edes tiedä onko asia näin, mutta jotakin vähän epäilyttävän tyttömäistä noissa pilkuissa kyllä on.

Anorakki-mallinen parkatakki on myös jotenkin malliltaan outo, mutta siinä on kiva rennon erähenkinen fiilis ja kivat värit. Anorakki on taas in 90-luku fiilistelyn myötä. Takki on sekundaa hihoissa olevien värivirheiden takia.

Berliinin matkan pääostostavoitteeni oli käytettyjen DrMartens-maihareiden löytäminen ja viimeisenä päivänä tässä onnistuinkin, vaikka olinkin siinä vaiheessa jo toivoni menettänyt. Paul's Store niminen liike myy lähinnä Cheap Mondayta ja Martenseja, ja minullekin sopiva malli löytyi onnekkaasti takahuoneessa. Vaikka olisin ehkä mieluummin halunnut jonkun muun väriset, niin 40 euron iloiseen hintaan mustatkin olivat enemmän kuin hyvät.

Ostin myös VOO-kaupasta kitchin puujäljitelmäkuvioisen iPhone-suojakuoren.

Hyvä Berliini, hyvä elämä!

Civil Civic – Airspray

“The Twilight Saga: Breaking Dawn – Part 1: Yeah, That Shit You Heard About Chewing Out the Baby is Intense”

Kaikista omista sisäisistä vastaanhangoittelusta ja ulkomaailman elokuvatykkääjien negatiivisista mielipiteistä huolimatta pidän Twilight-elokuvista ilmiönä. Pääsyy tähän on, että elokuvat antavat minulle mahdollisuuden katsoa ihanan Kristen Stewartin keikistelyä punaisella matoilla ja muotilehtien kansissa. Toinen miellyttävä asia on, että Twilight on jotain täysin tietyn ikäryhmän omaa. Se on avoimesti ja ylpeästi sukupolvikokemus, joka yhdistää nuoria (tyttöjä) ympäri maailman. Toki me muut nauramme Twilight-hömpötykselle ja sen aiheuttamalle kirkuvalle fanaattisuudelle, mutta minusta on mahtavaa, jos nuoret ottavat jonkun kulttuurituotteen näin omakseen rakastaen ja vaalien sitä.

Haluan kuitenkin korostaa, että arvostan Twilightia ainoastaan ilmiönä. Elokuvina Twilightit epäonnistuvat suurilta osin onnettoman lähdemateriaalinsa vuoksi. Sarjan luoja Stephenie Meyer on kirjoittajana onneton ja tarinan kuljetuksessaan mauton ja raaka. Tällä viikolla ensi-iltansa saanut Twilight: Aamunkoi- osa 1 on elokuvasarjan tähän mennessä heikoin osa. Suuressa osassa elokuvaa ei oikein tapahdu mitään ja kun tapahtuu, on se joko naurettavaa tai vaivaannuttavaa. Harvoin elokuva ällistyttää sillä, että jotain on tehty näin huonosti, nolosti tai huonolla maulla. Luultavasti vuosikausiin kamalin kohtaus oli loppupuolen mies-rakastuu-vauvaan-hirvittävyys. Lähelle pääsi myös edelleen nolon söpön ja pehmoisen näköisten ihmissusien "keskustelu" kallioilla.

Pahinta elokuvassa oli kuitenkin sen välittämät arvot. Bella heikkona rakkaudessaan riutuvana naisena kärsii kiimassaan, kun jatkuvasti kaikki hänen ympärillään varoittelevat seksin vaarallisuudesta. Kun seksiä sitten viimein päästään harrastamaan (mauttomalla rantahuvilalla) Bella tulee heti raskaaksi ja kieltäytyy oman elämänsä uhalla abortista. Tästä hänet lopussa myös palkitaan. On hämmentävää, että tällaisia konservatiisia, ja elokuvien aihepiiristä huolimatta kristillisiä arvoja levitetään herkille teineille kauniiden ihmisten ja höpöromantiikan välityksellä.

Berliini.

Jo vaihdon aikana piti käydä Berliinissä, kun siitä kaikki olivat hyvää puhuneet ja muutenkin kehuneet. Muu matkailu kuitenkin vei rahat ja ajan, joten matka Saksan kaksijakoiseen pääkaupunkiin jäi keväällä tekemättä. Viime viikolla kuitenkin tuli tämäkin puute matkamuisteloissa korjattua, kun lomailin pitkän viikonlopun ajan ihanassa uglycool-Berliinissä.

Berliini muistutti Lontoota siinä mielessä, että sen sijaan että kaupungilla olisi tarjota vaikuttavaa arkkitehtuuria tai korkeakulttuuria, oli siellä hienointa itse kaupunki ja sen henki. Rumankaunis Berliini on kaupunki täynnä hämmentävää DDR-arkkitehtuuria, nuorten ihmisten yrittelijäisyyttä, rohkeita baareja ja rentoa oleskelua. Eikä sekään haitannut, että ruoka ja bisse oli halpaa ja idässä sai matkustaa ratikoilla.

Joissakin kaupungeissa on kiva käydä, mutta Berliinissä oli kiva olla ja varmasti tulen olemaan siellä usein jatkossakin.

Rebecca & Fiona – Jane Doe

ps. Anteeksi kuvien vammainen asettelu, mutta Blogspot ei enää toimi niinkuin haluaisin.

Snow White and the Huntsman.

Liisa Ihmemaassa megamenestyksen seurauksena teattereihin saapuu ensi vuonna peräti kaksi Lumikki-satuun perustuvaa elokuvaa. Siitä lupaavammasta Lumikki-filmatisoinnista on julkaistu U-PE-A traileri juuri sopivasti Kristen Stewart-kuumeen noustessa uuden Twilightin myötä.

Tällä viikolla juoruttiin myös, että ihanalle mutru-Kristenille olisi tarjottu naispääosaa manga-klassikko Akiran Hollywood-filmatisoinnista. Vaikka itse Hollywood-Akiraan suhtaudun erittäin suurella varauksella, niin ei Kristen sitä voi ainakaan huonontaa.

Sen perinteisemmän ja kieltämättä tylsemmän näköisen Lumikin trailerin näkee täältä.

Ihana ilma.

Voi kun olisi aina näin upea syksy!

Holcombe Waller – The Unicorn

R.E.M. älskar Kirsten också.

Mahtava Rihanna.

Rihanna vie ja muut vikisee. We Found Love-sinkun videossa on mahtava brittiteini-kapina meno ja videosta näkee että Skinssit on katsottu. Lisättynä tähän Ri-Rin ja kundin mahtava tyyli, jotenkin Roskilden mieleen tuova rantakrebailu ja ysäri-trainspotting-kuvasto, niin tulos on vahva, tyylikäs ja kapinallinen. Voikun muutkin poptähtöset tekisivät joskus jotain näin tuoretta(köh-köh-Lady-Gaga-köh).

Jens älskar Kirsten.

Hih. Hurmaavan Jens Lekmanin kappale Waiting For Kirsten kertoo mystisestä Kirstenistä, joka kuvaa elokuvaa Lars Von Trierin kanssa.

Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kånken.

Ensi kuun alussa ajattelin viimein ostaa sen Fjällraven Kånken repun, jonka uhosin jo keväällä Tanskasta ostavani. Valitettavasti väreissä on mistä valita.

Glass Candy – Feeling Without Touching

HOMO!!

Kirjoittaminen kihelmöi. Vaikka raapustelee vain tällaista pientä blogia, on hieno tunne kun kirjoitus alkaa poikkoilla ja muhia mielessä jonkin tapahtuman äärellä. Lauseet ja rakenteet muotoutuvat päässä ja nähty muuttaa päässä olevia tekstin rakenteita. Yleensä pitäisi rientää heti kotiin ja alkaa kirjoittaa. Tulee hyvää ja inspiroitunutta tekstiä. Pirkko Saision HOMO:kin kihelmöi, mutta lauantai-iltana on parempaakin tekemistä kuin koneen ääressä kyhjöttäminen. Joten yritetäänpä kaivella näin neljä päivää myöhemmin, jos se inspiraatio sieltä tulisi.

Viime syksyn homo-keskustelun jälkipoltoista syntynyt HOMO!-musikaali on hauska, nokkela ja viiltävä viihdekokemus. Homojen historiaa ja homouden tragediaa terapiasessioiden puitteissa läpikäyvä näytelmä on tunnelmaltaan ironinen ja sopivasti absurdi. Musiikki toimii kaikessa taistolaisuudessaan ja varsinkin suuret ryhmäkohtaukset on toteutettu hienosti. Lava on aihepiiriin nähden yllättävän synkkä ja koristeeton, mutta mahdollistaa monipuoliset ja teknisesti jännittävät lavastusratkaisut. Mieleen jäivät erityisesti nahkahomokliseillä visuaalisesti iskevä Tom Of Finland-tribuutti sekä lopun massiivinen politiikka-uskonto-leikittely. HOMO! on hauskaa modernia teatteria, jonka huumori toimii erityisesti sen ajankohtaisuuden vuoksi. Liiallinen ajankohtaisuus on toisaalta myös näytelmän harmittava rasite, sillä tällaisen 2010-luvun hienon kulttuurituotteen toivoisi säilyvän myös jälkipolvilla, mutta HOMO! on ajankohtaisuutensa vuoksi liian tiukasti kiinni tässä ajassa.

Päätän joka syksy ja kevät, että käyn vähemmän elokuvissa ja enemmän teatterissa. Opiskelijalle teatterissakäynti maksaa parin leffalipun hinnan ja Helsingin teatterit ovat täynnä tarjontaa. Tänä syksynä olen viimein saanut itseni teatteriin ja seuraavaksi menen katsomaan Saara Turusen kehuttua Broken Heart Storya.

UFFs.

Jotenkin päädyn ostamaan Uffista aina takkeja. En tiedä johtuuko se siitä, että takkeja ostaessani luulen säästäväni enemmän, koska ne ovat normaalikaupoissa kalliimpia vaiko siitä, että ulkovaatteisiin on harvemmin kertynyt hikeä tai muita eritteitä kovinkaan paljon, koska niillä ei ole suoraa kosketusta ihmisruumiseen. Mutta hyytävään talveen varautuessa takkeja on kotiin kannettu näistäkin aleista.

Ensimmäinen löytö ei varsinaisesti ole takki, vaan suuri ja lämmin harmaa neuletakki. Eniten neuleessa vetosi kummallisen korostetut olkapäät, sopivasti tiukat hihat ja tumma harmaan sävy. Vaatteessa on ripaus hobo-chickia.

Toinen tikkitakkini on nähtävästi osa jotain vanhanaikaista lasketteluasua, koska takin selkämys on pidempi kuin etuosa. Työkaverini epäili, että tämä estää pepun jäätymisen hiihtohisseissä mäkeä ylös matkatessa. Itse vihaan intohimoisesti kaikkea talviurheilua enkä aio tätäkään takkia missään mäessä kuluttaa. Tykkään edelleen tikkitakkien meiningistä ja lisäksi takin takahärpäke tuo mielenkiintoa muuten melko tavallisen takin profiiliin. Myös hihan ja päänsuun resorit ovat kiva lisä ja tuovat takkiin jäykkyyttä, jota tällainen kangas usein tarvitsee.

Ostin pilottitakin. Olen kokeillut pilottitakkeja jo pari kertaa aiemmin, Köpiksessä Weekdayssa ja noin kuukausi sitten Kiertsissä. Aiemmin takki on jäänyt ostamatta, koska 90-luvulla Joensuussa asuneelle takissa on melko tuoreet skin head-fläsärit. Mutta nyt halpa hinta, sopiva väri ja hetkellinen kevytmielisyys sai minut kantamaan sen keltaisessa kassissa kotiin asti.

On hassua miten tietyt vaatteet leimautuvat tietyn ajan ja aatteiden kuviksi ja kiinnittyvät osaksi muistoja. Skinheadit olivat varsinkin Itä-Suomessa suuri ongelma ja pilottitakkiset jengit kulkivat kylillä pelkoa aiheuttaen. Vaikka rasismi on edelleen vakava ongelma Suomessa, ovat pahimmat ajat onneksi ohitse ja myös pelko pilotin ympärillä on hälventynyt. Kyseinen malli on alunperin ollut lentäjien takki ja sellaisena aion itse takkiin suhtautua. Ehkä laitan rinnuksiin vielä kukkapinssejä ja söpöjä eläimiä, ettei heikkohermoistenkaan tarvitse pelätä. Ja luohan se hauskan kontrastin.

Lopuksi vielä sellainen juttu, että mahtava tanskalainen VETO tulee joulukuussa Tavastialle. Lähteekö joku messiin?

VETO – You Are A Knife

Asos ale.

Asoksella on alet ja tekisi hirveästi mieli ostaa nämä veikeät keltaiset kummajaiset. Toimituskulujakaan ei olisi. Mutta enhän mä näitä tarvitse. Ja kuukauden päästä lähden Berliiniin ja siellä on vaikka mitä kivaa.

Onhan?

St. Vincent – Cheerleader

ps. Ja tääkin olisi kiva.

Drive.

En oikein osaa kirjoittaa elokuvista teknisesti. En tunne kamera-ajoja, en huomioi valotusta ja muutenkin elokuvan teknisten saavutusten hahmottaminen on minulle hankalaa. Mutta Drive on kaiketi teknisesti erinomainen elokuva, koska sen ohjaaja, tanskalainen Nicolas Winding Refn, palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Onneksi Drive on myös muuten valtavan hieno elokuva.

Drive on modernia elokuvaa parhaimmillaan: hiljaista, tyylikästä, herkkää ja tunteetonta. Pienen selviytymistarinan ympärille rakennetaan vaikuttavan kylmä ja intensiivinen kuvamaailma, jonka hienoimmat hetket ovat lähempänä kokeilevaa modernia videotaidetta kuin perinteistä elokuvaa. Äänimaailma rakentuu autojen tasaisesta jylystä, herkullisesta Flow-popista ja tyhjästä hiljaisuudesta. Vähäsanainen ja eleetön elokuva ei päästä katsojaa vähällä, sillä aina kun elokuva alkaa lämmetä ja jopa hymyilyttää, palauttaa Refn katsojan takaisin todellisuuteen kroteskilla semi-splatter-väkivallalla.

Gosling. Gosling. Gosling. Upean näköinen Amerikan uusi poikauros Ryan Gosling on elokuvan sielu. Tämän elokuvan jälkeen on lähes naurettavaa ajatus, että Goslingin ura alkoi toden teolla hiii-rvittävästä Notebook tyttönössöilystä. Goslingin yksinäiset, hieman vääristyneet kasvot sekä tyhjä katse ovat kaunis pinta, jolta ohjaaja heijastaa Los Angelesin ala-maailman yksinkertaisia sääntöjä.

Tavallaan elokuvan naispääosaa esittävä Carey Mulligan on hyvin samantapainen näyttelijä kuin Ryan Gosling. Molempien näytteleminen on pienimuotoista, herkkää ja tunteikasta. Molemmat ovat urallaan vältelleet itsestäänselviä blockbuster-elokuvia ja näin säilyttäneet ympärillään mielenkiintoisen nuoren näyttelijän indie-auran. Valitettavasti ihastuttava Mulligan on ajautunut hiljaisten, kunnollisten tyttöjen maneerisiin rooleihin. Ehkä Mulliganin suurin ongelma on hänen sukupuolensa. Miesvaltaisessa Hollywoodissa Mulliganin kaltaiset herkät tytöt vajoavat usein statistien rooliin toimivien miesten vierelle, kuten myös Drivessa tapahtuu. Toivon todella että Mulligan ei jumitu nykyiselle tielleen, vaan saa lisää vapautta ja monipuolisuutta nuorelle uralleen, sillä olen aina ihan rakastunut kun Mulliganin vieno hymy täyttää valkokankaan.

On sääli, jos raaka väkivalta ja Amerikassa käytetty naurettava Fast&Furious-tyylinen hutimarkkinointi pilaa elokuvan mahdollisuudet kohta alkavissa Oscar-mittelöissä. Drive on visuaalisesti sekä tunnelmaltaan modernia elokuvaa tavalla, joka on uutta, uhmakasta ja jännittävää. Parasta aikoihin.

My favorite day is Weekday.

Weekdayn sivuja selaillessa tuli taas olo, että ei mun kaapista oikein löydy yhtään kivaa takkia tai paitaa.

Jens Lekman – An Argument With Myself

ps. UFF:in alet alkavat huomenna.

R.I.P. Steve Jobs.

Kiitos, Steve Jobs!

Kiitos iPodista.

Ja Macista.

Mutta ennen kaikkea, kiitos Pixarista.

COS.

Yrittämisestä puheenollen; nyt on Suomestakin käsin entistä helpompaa yrittää COSin kauniilla vaatteilla koristautumista ruotsalaisketjun uuden nettikaupan ansiosta.

cosstores.com

Yrittäminen kannattaa aina.

On hienoa, jos ala-asteelta on jäänyt elämään muutama mahtava ystävä tai kiva harrastus, mutta vaatekaapin sisällön soisi muuttuvan vuosien saatossa. Vieraillessani Itä-Suomessa perhettä moikkaamassa näin sattumalta yhden ala-astetuttuni, joka kymmenisen vuotta sitten oli kaikin tavoin ihana ja kaunis tyttönen, kuuluen minun ja monen muun mielestä koulun kauneimpiin. En tiedä johtuuko asia siitä, että ala-asteella kaikki oli paremmin vai Joensuusta itsestään, mutta tytössä ei ala-asteen jälkeen ollut muuttunut mikään muu kuin poskien pyöreysaste. Eikä tämä kyseisessä tapauksessa ollut vain hyvä asia. Tytön tyyli, hiukset, kävely ja koko oleminen olivat kaikki lähes tulkoon identtiset sen tytön kanssa, jonka muistan vuosien takaa. Tietysti on hienoa, jos hän on löytänyt tyylinsä ajoissa, mutta ainakin itse olisin toivonut sen löytyvän vasta sen jälkeen kun äiti on lakannut ostamasta tytölle vaatteita.

En nyt väitä, että jokaiseen muotivirtaukseen tarvitsee hypätä mukaan. Lähes mikään ei tänä hipsterien kansoittamana aikana ole nolompaa kuin liiallinen muodikkuus tai yli-yrittäminen. Mutta voi muodista silti nauttia. Jatkuvasti muuttuva muoti antaa varsinkin tytöille mahdollisuuden kokeilla eri asioita ja tätä kautta löytää ne itselle sopivat jutut. Eikä tarvitse edes seurata muotia. Moni ystäväni on käynyt läpi kaikenlaisia nuoruudenvaiheita emoilusta roolipelailuun, ja myös tällaisten kokeilujen kautta varmuus omasta itsestä ja omasta tyylistä kasvaa.

Joensuussa kaivoin kaapista vanhoja koulukuviani ja pakko myöntää, että itseni kohdalla kehitystä on ainakin omissa silmissä tapahtunut. Suurin kiitos kuuluu varmasti Helsingille ja yliopistolle, mutta kai vaikutuksensa on myös omille yrityksillä ja hassuillakin kokeiluilla.

DEV – Take Her From You

Chukka-chukka!

chukka-boots, h&m

R.E.M lopetti uransa. Ei bändi minulle mitenkään kamalasti merkinnyt, mutta näytän kuulemma (hyvällä tavalla) Michael Stipelta, joten onhan se vähän surullista. Ja on niillä hienoja kappaleitakin.

R.E.M. – Daysleeper

Suomi-filmin nykytila.

Hei nyt ihan oikeesti helvetti!

Kävin taas jostain ihmeen syystä katsomassa vähän Suomi-filmiä. Tai syyn kyllä tiedän. Toivo elää: ehkä Suomessa joku joskus kerrankin onnistuisi tekemään omalaatuista, hauskaa ja modernia elokuvaa nykyajan Suomesta. Ruotsi ja Tanska tuottavat jatkuvasti kiinnostavaa, monipuolista ja rohkeasti skandinaavista elokuvaa, kuten esimerkiksi tämän vuoden R&A-festivaalit todistavat, mutta Suomen nuorenpolven elokuvatekeleet tuottavat lähinnä tuntemuksia siitä, että joku aivolima alkaa valua ulos sieraimista myötähäpeän suuresta määrästä johtuen.

Ensiksi tunnustusta niille, joille se kuuluu. Rare Exports oli hauska ja raikas. Zaida Bergrothin Hyvä Poika on vahva, ehjä ja kovin suomalainen. Kyllä suomalaiset osaavatkin tehdä komeasti synkkää elokuvaa masentuneista, sulkeutuneista suomalaisista. Mutta entä komedia. Missä on ilo? Missä on nauru? Missä on tavallinen hupsu arki? Missä indie?

Elokuuta mainostettiin dvd-kotelon kannessa sanoilla raikas, erilainen ja kesäinen. Lupaavaa. Suomen ihanassa suvessa suomalainen elää ja nauttii. Varmasti kahden kauniin nuoren roadtripistä läpi kesäisen Suomen saadaan iloinen, kevyt ja kauniskin elokuva. Tai edes viihdyttävä. Mutta ei. Elokuu oli aivan järkyttävää paskaa. Päänäyttelijöiltä puuttui totaalisesti minkäänlainen karisma. Nuoruus ei ole oikeutus sille, että ollaan huonoja. Myös rytmi oli käsittämättömän keskeneräinen, eikä koko elokuvassa annettu yhtäkään syytä sille, miksi tämä poika välittäisi tästä tytöstä. Ja olen melko varma, että en koskaan ole ollut yhtä vaivautunut, kuin katsoessani elokuvan (anti)kliimaksina toimivaa kohtausta, jossa kamppipissiksen fysiikan ja karisman omaava tyttö lukee pojalle Shakespearia suomeksi pojan suomenruotsalaisen perheen mökillä. Voi hyvä helvetti, olisivat lukeneet edes Heli Laaksosta, mutta tekijät eivät nähtävästi olleet kuulleet yhdestäkään suomalaisesti runoilijasta.

Likainen Pommi on sentään jotain erilaista. Se on myös kammottavan mauton ja epähauska komedia, jonka mukaan hassua on kotiväkivalta, pedofilia ja se, kun kiroillaan ja sanotaan välillä asioita englanniksi. Tajuan kyllä, että Likainen Pommi menee tarkoituksella yli ja sen pitäisi juuri siksi olla hauskaa. Oikein tehtynä tälläinen absurdius onkin hauskaa, kuten esimerkiksi muutaman vuoden takainen YLEn lauantai-illan poliittiinen satiirisarja Presidentin Kanslia osoitti. Ensi kerran kun näin Likaisen Pommin trailerin ajattelin sen olevan parodia ja jopa ihan hauska sellainen. Luulin traileria mainokseksi. Kun myöhemmin kuulin, että kyseessä on oikea elokuva, toivo jostain Isänmaan Toivojen kaltaisesta ilottelusta heräsi. Valitettavasti Likaisessa Pommissa viihdytti lähinnä sen lyhyt kesto ja kaiken kattava kamaluus. Koska elokuva oli osa R&A:ta, elokuvan jälkeen olisi ollut mahdollisuus tavata elokuvan ohjaaja Elias Koskimies. En kuitenkaan jäänyt paikalle, koska tuntui että myötähäpeä-aivolimat olivat taas liikkeellä.

Onneksi on Dome! Ihana Dome! Ja Dome on yhden mun ystävän fb-kaveri, joten eihän se voi olla ihan hirveä tyyppi! Jee!

Malick festaritunnelmissa.

En tiedä miksi, mutta ohjaajasankarini Terrence Malick oli kuvailemassa jotain Austin City Limits Festivaaleilla Christian Balen kanssa. Outoa käyttäytymistä mieheltä, joka normaalisti välttelee julkisuutta ja josta ei ennen viime viikkoa löytynyt, muutamaa naamakuvaa lukuunottamatta, juuri lainkaan kuvamateriaalia. Alla videokuvaa tapahtuneesta.

Syyskuussa.

Kesän iloisuuden uuvuttamana on tullut osteltua aneemisia rättejä Weekdaysta ja kiertsistä.

Neuletakista ei kuvan perusteella saa mitään selvää, mutta siinä on sellaista hienon näköistä mokkanahkajäljitelmää etuosassa.

T-paidat on aina innostavasta Weekdaysta. Kai mun pukeutumisessa edelleen vaikuttaa luontoaiheista tykkäily, vaikkakin nyt on siirrytty susista, kauriista ja muista söpöistä metsän eläimistä kasvillisuuden puolelle.

Weekdaylla on hieno Storemade "mallisto", jossa ilmestyy joka viikko uusi printti, jota saa sen viikon ajan ostaa t-paitojen rintamuksissa. Ajankohtaiset ja kantaaottavat paidat painetaan nimensä mukaisesti Weekday-liikkeissä. Ainut harmitus on, että toisin kuin ainakin Tanskassa, Suomessa printtejä painetaan vain t-paitoihin. Köpiksen Weekdayssa printtejä sai myös kangaskassien kyljissä, mikä tällaisen kangaskassien suurkäyttäjän mielestä oli tosi kivaa. Esimerkiksi tämän viikon printti jää upeudestaa huolimatta ostamatta, koska en yksinkertaisesti tarvitse enää lisää mustia printtipaitoja. Ehkä kangaskasseja alkaa tulla Suomenkin Weekdayhin nyt, kun ihan Hesarin kuukausiliitekin on huomannut niiden yleisyyden.

Take That – Love Love

ps. Anteeksi pitkä bloggaustauko. Koneeni hajosi ja uuden hankkimiseen meni tovi. Lisäksi oli kesä, kiima ja rakkaus.
ps.2 Anteeksi kehnot kuvat, mutta en ole vielä oikein sisäistänyt iPhoton kuvanmuokkaus ominaisuuksia.
ps.3 Anteeksi kehno layout. Typerä bloggeri oli mennyt muuttamaan käyttöjärjestelmäänsä, enkä osaa vielä laittaa kuvia vierekkäin.

ps.4 Ja hipstereille anteeksi Take Thatista.

Nostalgiaa.

Nostalgia on hassu juttu. Elokuvat, muoti ja musiikki hakevat jatkuvasti vaikutteita ja tunnelmia menneiltä vuosikymmeniltä herättäen samalla kummallisia tuttuuden tunteita populaarikulttuurin kuluttajissa. Nyt kun 90-luku alkaa näkyä muodissa ja kuulua musiikissa, voi ensimmäisen kerran todeta oikeasti eläneensä tuona nostalgisena aikana ja yhtyä fiilistelyyn omia muistoja peilaten. Muuten nostalgia ja menneiden vuosikymmenten perään haikailu perustuu ennen kaikkea kulttuurin luomaan (lähinnä amerikkalaiseen) ajankuvaan ja "muistot" niistä ovat hassusti ulkopuolisia, ennen kaikkea pinnallisia ja kulttuurin kautta opiskeltuja.

Erinomaisen J.J. Abramsin ohjaama Super 8 on kuulemma paljon velkaa Spielbergin 80-luvun seikkailuelokuville. Elokuva kertoo lapsikatraasta, joka zombie-elokuvaa kuvatessaan näkee kummallisen junaonnettomuuden, jonka seurauksena heidän kotikaupungissaan alkaa tapahtua kummia. Juonessa lainataan E.T:tä ja tunnelmassa Gooniesia, mistä syystä elokuvaa onkin syytetty omaperäisten ajatusten puuttumisesta ja jopa suoranaisesta kopioinnista. Eikä asiaa auta yhtään, että yksi elokuvan tuottajista on itse Steven Spielberg.

Itse en kuitenkaan näe tälläisessä kopioinnissa mitään väärää, varsinkaan jos se tähdään näin ansiokkaasti. Muoti ja musiikki kopioivat jatkuvasti menneitä vuosikymmeniä ompeleiden ja nuottien tarkkuudella, enkä näe mitään syytä miksei elokuville suotaisi samaa. Elokuva on viime vuosikymmenenä kehittynyt lähinnä visuaalisesti, eikä uusia tarinankerronnan tapoja ole keksitty. En tiedä johtuuko se visuaalisesta kehityksestä, yleisestä kyynistymisestä vai Nolanin Batmaneista, mutta nykypäivän toimintaelokuvia vaivaa lähes lamaannuttava synkkämielisyys ja niistä puuttuvat seikkailu, ilo ja vanhanaikainen, tunteisiin vetoava jännitys. Super 8:ssa ei onneksi mennä otsa kurtussa vaan lapsien kanssa juostaan, hypitään, likaannutaan, iloitaan, pelätään ja ennen kaikkea tunnetaan aivan kuin Spielbergin seikkailuelokuvissa tai Viisikko-kirjoissa. Super 8 onkin tästä syystä raikas ja ylpeästi nostalginen kunnianosoitus tietyn aikakauden huippuelokuville.



ps. I ♥ Elle Fanning!

Flow mayb's.

Flow-vaateshown lähestyessä alkaa oma vaatevarasto näyttää vanhalta ja tylsältä. Kun kaikki kiva on niin nähtyä ja kaikki erikoinen vähän liikaa, täytyy kääntyä nettikauppojen puoleen. Kävin kokeilemassa yllä olevia carrot-mallisia kollegehousuja Helsinki10:ssä ja kivoilta näyttivät. Netistä saa tilattua halvemmalla, mutta ainut ongelma on, voiko Flowhun mennä verryttelyhousuissa. Toppi sopisi hyvin Kallion puistokirppikseltä ostamani liivin seuraksi, ja alessa sillä on hintaa vain noin 10 euroa.

Vivian Girls – Take It As It Comes

Bridesmaids.

Komedia on miehinen ala varsinkin elokuvan puolella. Television puolella naisvetoiset sitcomit kuten 30 Rock, Parks and Recreation ja Cougar Town jyräävät, mutta elokuvien puolella tilanne on toinen. Yhä edelleen ns. naistenkomediat ovat lähinnä pitkästyttäviä tusina rom-comeja, joiden pääosissa seikkailee katehudsoncatherineheigl-blondeja ja heidän tummia, tuhmia ihastuksiaan. Liian usein naiset kuvataan komedioissa vain äiteinä, hupsuina vaimoina tai kikattelevina teinityttöinä. Onneksi Bridesmaids tekee asiat toisin ja onkin yksi hauskimmista koskaan näkemistäni elokuvista.

Bridesmaids kertoo häistä. Tylsää juu, mutta kun käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä on Saturday Night Liven nerokas Kristen Wiig, elokuvassa on myös järkyttävän hauskaa pikkusanailua, paskantamista hääpuvussa keskelle tietä ja muuta liikenteen hillitöntä vaarantamista sekä fyysisintä komediaa, jota Hollywood on tuottanut vuosikausiin. Vaikka Wiig on selvästi elokuvan virta, myös muut naiset revittelevät rooleissaan veikeästi. Elokuva on ihanan raikasta ja vapauttavaa katsottavaa verrattuna hittituottaja Apatown tuottamiin huumehuuruisiin teinimies-komedioihin, sillä samalla kun Bridesmaids on häikäilettömän rietas ja törkeä, on se myös lämmin kuvaus ystävyydestä ja uusista aluista.

En oikeasti muista, milloin olisin nauranut elokuvateatterissa niin paljon kuin Bridesmaidsia katsoessani. Toki elokuva vastaa lähes täydellisesti omaa käsitystäni hyvästä huumorista ja olen rakastanut Wiigiä jo vuosikausia, joten olen varmasti elokuvalle aika helppo tapaus. Mutta parhaiten elokuvan hauskuutta kuvaa se, että sen jälkeen kun nauru oli lähes reväyttänyt vatsalihaksia leffateatterin pimeydessä, jatkui nauru vielä kymmenen minuuttia elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin.