Nostalgiaa.

Nostalgia on hassu juttu. Elokuvat, muoti ja musiikki hakevat jatkuvasti vaikutteita ja tunnelmia menneiltä vuosikymmeniltä herättäen samalla kummallisia tuttuuden tunteita populaarikulttuurin kuluttajissa. Nyt kun 90-luku alkaa näkyä muodissa ja kuulua musiikissa, voi ensimmäisen kerran todeta oikeasti eläneensä tuona nostalgisena aikana ja yhtyä fiilistelyyn omia muistoja peilaten. Muuten nostalgia ja menneiden vuosikymmenten perään haikailu perustuu ennen kaikkea kulttuurin luomaan (lähinnä amerikkalaiseen) ajankuvaan ja "muistot" niistä ovat hassusti ulkopuolisia, ennen kaikkea pinnallisia ja kulttuurin kautta opiskeltuja.

Erinomaisen J.J. Abramsin ohjaama Super 8 on kuulemma paljon velkaa Spielbergin 80-luvun seikkailuelokuville. Elokuva kertoo lapsikatraasta, joka zombie-elokuvaa kuvatessaan näkee kummallisen junaonnettomuuden, jonka seurauksena heidän kotikaupungissaan alkaa tapahtua kummia. Juonessa lainataan E.T:tä ja tunnelmassa Gooniesia, mistä syystä elokuvaa onkin syytetty omaperäisten ajatusten puuttumisesta ja jopa suoranaisesta kopioinnista. Eikä asiaa auta yhtään, että yksi elokuvan tuottajista on itse Steven Spielberg.

Itse en kuitenkaan näe tälläisessä kopioinnissa mitään väärää, varsinkaan jos se tähdään näin ansiokkaasti. Muoti ja musiikki kopioivat jatkuvasti menneitä vuosikymmeniä ompeleiden ja nuottien tarkkuudella, enkä näe mitään syytä miksei elokuville suotaisi samaa. Elokuva on viime vuosikymmenenä kehittynyt lähinnä visuaalisesti, eikä uusia tarinankerronnan tapoja ole keksitty. En tiedä johtuuko se visuaalisesta kehityksestä, yleisestä kyynistymisestä vai Nolanin Batmaneista, mutta nykypäivän toimintaelokuvia vaivaa lähes lamaannuttava synkkämielisyys ja niistä puuttuvat seikkailu, ilo ja vanhanaikainen, tunteisiin vetoava jännitys. Super 8:ssa ei onneksi mennä otsa kurtussa vaan lapsien kanssa juostaan, hypitään, likaannutaan, iloitaan, pelätään ja ennen kaikkea tunnetaan aivan kuin Spielbergin seikkailuelokuvissa tai Viisikko-kirjoissa. Super 8 onkin tästä syystä raikas ja ylpeästi nostalginen kunnianosoitus tietyn aikakauden huippuelokuville.



ps. I ♥ Elle Fanning!

Flow mayb's.

Flow-vaateshown lähestyessä alkaa oma vaatevarasto näyttää vanhalta ja tylsältä. Kun kaikki kiva on niin nähtyä ja kaikki erikoinen vähän liikaa, täytyy kääntyä nettikauppojen puoleen. Kävin kokeilemassa yllä olevia carrot-mallisia kollegehousuja Helsinki10:ssä ja kivoilta näyttivät. Netistä saa tilattua halvemmalla, mutta ainut ongelma on, voiko Flowhun mennä verryttelyhousuissa. Toppi sopisi hyvin Kallion puistokirppikseltä ostamani liivin seuraksi, ja alessa sillä on hintaa vain noin 10 euroa.

Vivian Girls – Take It As It Comes

Bridesmaids.

Komedia on miehinen ala varsinkin elokuvan puolella. Television puolella naisvetoiset sitcomit kuten 30 Rock, Parks and Recreation ja Cougar Town jyräävät, mutta elokuvien puolella tilanne on toinen. Yhä edelleen ns. naistenkomediat ovat lähinnä pitkästyttäviä tusina rom-comeja, joiden pääosissa seikkailee katehudsoncatherineheigl-blondeja ja heidän tummia, tuhmia ihastuksiaan. Liian usein naiset kuvataan komedioissa vain äiteinä, hupsuina vaimoina tai kikattelevina teinityttöinä. Onneksi Bridesmaids tekee asiat toisin ja onkin yksi hauskimmista koskaan näkemistäni elokuvista.

Bridesmaids kertoo häistä. Tylsää juu, mutta kun käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä on Saturday Night Liven nerokas Kristen Wiig, elokuvassa on myös järkyttävän hauskaa pikkusanailua, paskantamista hääpuvussa keskelle tietä ja muuta liikenteen hillitöntä vaarantamista sekä fyysisintä komediaa, jota Hollywood on tuottanut vuosikausiin. Vaikka Wiig on selvästi elokuvan virta, myös muut naiset revittelevät rooleissaan veikeästi. Elokuva on ihanan raikasta ja vapauttavaa katsottavaa verrattuna hittituottaja Apatown tuottamiin huumehuuruisiin teinimies-komedioihin, sillä samalla kun Bridesmaids on häikäilettömän rietas ja törkeä, on se myös lämmin kuvaus ystävyydestä ja uusista aluista.

En oikeasti muista, milloin olisin nauranut elokuvateatterissa niin paljon kuin Bridesmaidsia katsoessani. Toki elokuva vastaa lähes täydellisesti omaa käsitystäni hyvästä huumorista ja olen rakastanut Wiigiä jo vuosikausia, joten olen varmasti elokuvalle aika helppo tapaus. Mutta parhaiten elokuvan hauskuutta kuvaa se, että sen jälkeen kun nauru oli lähes reväyttänyt vatsalihaksia leffateatterin pimeydessä, jatkui nauru vielä kymmenen minuuttia elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin.

Super Ella.

Somewheressa ihastuttanut Elle Fanning Marc Jacobsin syysmalliston muusana.

Ensi perjantaina Ellen voi nähdä J.J Abramsin Spielberg-fiilistelyleffassa Super 8.

Harry Potter.

Harry Potter- kirjasarja on varmasti merkittävin 90-luvun lapsia yhdistävä sukupolvikokemus ja myös itselleni Harry Potter-kirjat olivat teini-iän tärkeimpiä populaarikulttuurin tuotteita Final Fantasyjen ohella. Kirjasarja kasvoi ja kehittyi hienosti nuorten lukijoidensa mukana, kun kaiken taikomisen ja muun seikkailemisen keskellä käsiteltiin hienosti kasvua, erilaisuutta sekä ulkopuolisuutta. Vaikka kirjasarjassa kuljettiin vääjäämättömästi kohti raskaampia teemoja ja lopullista taistelua, onnistui Rowling hienosti säilyttämään virkistävän keveyden kuvatessaan ihastuttavalla innolla myös velhojen arkea mm. koulupäivien, huispauksen sekä Weasleyn perheen Kotikolon kautta. Suomessa suuri kunnia kuuluu myös kääntäjä Jaana Kaparille. Kaparin kekseliäät ja suomen kielellä leikittelevät käännökset ja termit toisaalta lisäsivät taikamaailman mystiikkaa, ja toisaalta toivat sen lähemmäksi lukijoita.

Itse suhtauduin kirjasarjan filmatisointeihin alussa varauksella, sillä pelkäsin niiden tuhoavan kirjojen tunnelman ja varsinkin omat mielikuvani hahmoista ja heidän ulkonäöstään. Näin toki kävikin, enkä kykene enää muistamaan miltä Kalkaros tai McGarmiwa näyttivät omassa päässäni ensimmäistä kirjaa lukiessani. Viimeisen kirjan jälkeen uskalsin lopulta tutustua myös elokuva Pottereihin, jotka ovatkin tunnollisia ja ennen kaikkea ihailtavalla ammattitaidolla tehtyjä tulkintoja Rowlingin kirjoista. Alusta asti elokuvia palkattiin tekemään maailman parhaat tekijät ja pääosia lukuunottamatta hahmoja esittivät lahjakkaimmat vanhan polven brittinäyttelijät. Tuotantoyhtiö antoi rohkeasti huippusuositun elokuvasarjan eri ohjaajien käsiin ja antoi heille vapauksia toteuttaa omaa visiotaan Potter-universumista. Vaikka elokuvat ovatkin hyvin tehtyjä, ovat ne kirjoihin verrattuna hätäisiä, kömpelöitä ja liian täyteen ahdettuja. Mielestäni laajan kirjasarjan teemoja ja juonen käänteitä olisi voitu rohkeasti karsia vielä nykyistäkin rankemmalla kädellä, jos näin olisi voitu rakentaa ehjempiä elokuvia, jotka olisivat lähempänä kirjojen arkisen viipyilevää tunnelmaa.

Nyt kun viimeinenkin Potter-elokuva on kymmenen vuoden jälkeen viimein elokuvateattereissa, on monissa paikoissa pohdittu kestääkö Potter aikaa. Itse uskon Potteriin, vaikka se valitettavan nopeasti lypsetäänkin tyhjiin nopeiden elokuvafilmatisointien ja huvipuistojen kautta. Vaikka Potter alkoi nuorten fantasiasarjana, myös aikuiset löysivät kirjat ja samastuivat Rowlingin luomaan maailmaan ja sen vastakohtaisuuksiin eivätkä kirjat jääneet vain teini-ikäisten hömpäksi vaan innostivat lapsia ja nuoria kaikkialla maailmassa lukemaan. Elokuvat saattavat jäädä pölyttymään dvd-hyllykköihin ja huvipuistolaitteet hiljentyä, mutta uskon että hieno kirjallisuus sekä Rowlingin eloisa taikamaailma eivät unohdu.

Tilda.

kuvat: W

Roskilde.

Roskilde on järjetön tapahtuma. Yhden viikon ajaksi pienen Roskilden kaupungin väkimäärä kolminkertaistuu kun Tanskan nuoriso valtaa uneliaan pikkukaupungin lähitienoot. Rakastan rockfestivaaleja koska niiden aikana nuoret ihmiset yhdistyvät juhlistamaan vapautta, nuoruutta ja turmeltuneisuutta popmusiikin äärelle. Tästä Roskilde on hieno osoitus.

Majoittuminen Roskildessa tapahtuu valtavalla leirintäalueella. Leirintäalueilta saa roskiksia etsimällä etsiä, mikä näkyy roskan älyttömällä määrällä. Kaikki on märkää, likaista ja äänekästä. Mutta leirintäalueella on myös kauniin yhteisöllistä ja kun alkoholi yhdistyy sadekuurojen, vuotavan teltan ja kusimudan aiheuttamaan toivottomuuteen, ei olosuhteille voi muuta kuin nauraa ja nauttia siitä mitä on: ystäviä, kaljaa ja musiikkia.

Musiikillisesti Roskildella on tarjota kaikille jotain. Artistien suuresta tarjonnasta (sekä töistä ja juhlimisesta) johtuen itselläni meni suuri osa esityksistä ohi, mutta niistä joihin selviydyin nautin todella. Kohokohtia olivat kaatosateessa tanssittanut Yelle, pelottava trancehahmo Deadmau5, yllättävän hyvä Arctic Monkeys sekä hieman haikeisiin sunnuntaifiiliksiin täydellisesti sopinut Battles. Itseäni harmittaa, että niin moni keikka meni sivu suun. Onneksi suurin osa missatuista suosikeista saapuu elokuussa Flowhun.

Vaikka Roskildeen liittyy monia ällöttäviä puolia (kuten se, että alueen siivoaminen festivaalien jälkeen kestää yhdeksän kuukautta ja että miehet kusivat kaikkialle), oli se hieno kokemus. Musiikki, humalaiset tanskalaiset, vaihteleva sää ja jopa uuvuttava telttailu yhdistyivät festarimeininkiin sekä viimeisten vaihtopäivien haikeuteen kruunaten vaihtoaikani Kööpenhaminassa.