John Carterista ja teini-iän tusinafantasioista.

Kun olin pullukka teinipoika Joensuussa, fantasia oli elämäni coolein juttu. Muistan edelleen missä Joensuun eri kirjastojen fantasiahyllyt sijaitsivat, kun pyöräilin niiden väliä metsästämässä kulloinkin luettavana olleen kirjasarjan seuraavaa osaa. Kaikki vihkojen ja koulukirjojen tyhjä tila ja marginaalit olivat täynnä omia piirrustuksiani kirjojen sankareista ja päiväni kohokohta oli se viimeinen tunti ennen nukkumaanmenoa kun sain vain maata sängyssä ja lukea Randin, Belgarionin tai kenen tahansa mystisesti kohtalokkaan nuoren seikkailuista oudoissa, eritavalla maagisissa taikamaailmoissa. Nuoruuteni aikana luin läpi ainakin viisi kirjasarjaa ja Ajan Pyörä jäi jopa kesken, kun sain monikymmenosaisen sarjan julkaisutahdin kiinni enkä jaksanut odottaa seuraavaa.

Ja kuinka mahtavia olivat Final Fantasyt! Yhä edelleen jotkin elämäni hienoimmista kokemuksista liittyvät Final Fantasy VIII-peliin ja siinä etenemiseen ja hahmojen kehittymiseen. Melkein tulee tippa linssiin tässä kirjoittaessa, kun muistot Squalin, Rinoan, upean Quintiksen ja muiden seikkailuista palaavat mieleen. Nykyisen opiskelupaineiden täyttämän elämän keskellä tulee välillä ikävä niitä ihanan pitkiä ja huolettomia viikonloppuja kun pystyin vain istumaan peliohjain kourassa huoneeni nurkassa ja jolloin suurin huoli oli se, että saiko pelin jättää pauselle ruuan ajaksi. Vaikka FFVIIIn liittyy nuoruuteni innostavimmat muistot, oli myös sitä seurannut Final Fantasy IX hillittömän hieno ja fantasiamaailmaltaan koskettavan syvä seikkailu, täynnä suuria voimia, tunteita ja taianomaisuutta.

John Carter-elokuva herätteli sisälläni elelevän fantasiafanin. Hienolta näyttävät Marsin asukkaat ja heidän rituaalinsa ja historiansa, keskenään juonittelevat lajit, taikavoimat ja alkukantaisuus toimivat. Mars tuntuu elokuvassa elävältä (tosin hieman mittasuhteiltaan pieneltä ja tyhjältä) planeetalta, jonka tulevaisuus on uhattuna ja jonka maanmies Carterin täytyy ihmismiehen voimillaan pelastaa. Ei John Carter lähde pakkaa mitenkään mielettömästi sekoittamaan, vaan kertoo sen jokaiselle fantasiaa vähänkään tuntevalle tutun HarryPotter-LukeSkywalker-Jeesus-Frodo-Avatar-maailmanpelastaja tarinan. Mutta jokin hiekkaerämaamaisemissa ja liikkuvassa robottikaupungissa muistuttivat minua nuoruuden ankeuden poistaneista tusinafantasia kirjasarjoista ja Squaren upeista Final Fantasy-peleistä.

Harmittaa, että arvioiden mukaan yli 300 miljoonaa dollaria maksaneen John Carterin markkinoinnissa mentiin pahasti metsään, eikä hypeä saatu nostettua, sillä puutteistaan huolimatta elokuva on innostunut ja tuoreella tavalla sinisilmäinen fantasiaelokuva. Hype on nyky-Hollywoodissa ensisijaisen tärkeää ja mainonnan on oltava kauaskantoista sekä moniulotteista, kuten lähes täydellisesti mainoskampanjoinnissaan onnistunut Hunger Games tulee parin viikon päästä osoittamaan tuottamalla ensi-iltaviikonloppunaan noin 100 miljoonaa dollaria.

ps. Jos ikinä pääsen eläkkeelle/voitan lotossa, niin aion viettää pari ensimmäistä vuotta ainoastaan pleikkaa ja Final Fantasyja pelaillen.