Viime perjantaina oli mun syntymäpäivä eli niin sanotusti mah birthday. Oli huippua. Murun aamiaisyllätys, päivällä kakuttelua töissä ja illalla skumppaa kamujen kanssa.
Sain aikuismaisen lahjan, jollaisen olin aina halunnut.
Sain myös vähemmän aikuismaisen lahjan, johon kuului mm. kutsu lauantai-diskoilemaan, lauantai-pussi, lauantai-leffalippuja ja huisi koirakortti.
Sunnuntaina tehtiin vielä synttärireissu Tallinnaan, kun halvalla pääsi. Ostin ensimmäistä kertaa Bershkasta jotain, mikä on vähän nolostuttavaa, kun olen aina ajatellut, että ketjun vaatteet on suunnattu lähinnä 16-vuotiaille eikä tällaisille miehekkäille 26-vuotiaille.
Köpistä on ollut vähän ikävä, ja päätinkin kirjoittaa vähän Kööpenhaminasta.
Olin siis viime keväänä opiskelijavaihdossa Tanskassa Kööpenhaminassa. Kööpenhamina on hieno, ihmisten tasolla toimiva kaupunki, jossa on paljon vaihtoehtoisia, vapaaehtoisuuteen perustuvia kaupunkikulttuuria. Tämä on seurausta rohkeasta kaupunkikulttuurin elävöittämisprojektista, joka sai alkunsa 1960-luvun loppupuolella. Kööpenhamina on hieno osoitus siitä, kuinka kaupunkisuunnittelun, politiikan ja konkreettisen rakentamisen (tai oikeastaan rakentamatta jättämisen) kautta voidaan muuttaa kaupungin asukkaiden elämäntapaa ja vaikuttaa uudenlaisen kaupunkikulttuurin syntyyn.
Vuonna 1968 Kööpenhaminassa ja Tanskassa käytiin kiivasta keskustelua siitä, millaisia ihmisiä kööpenhaminalaiset ovat. Tällöin esiteltiin suunnitelmat, joilla kaupunkikeskustaa muutetaan ihmisystävällisemmäksi lisäämällä avointa tilaa, vaikeuttamalla ja siirtämällä yksityisautoilua ja muuttamalla katutilan käyttötarkoitusta. Koko kaupungin tasolla haluttiin edistää julkisen liikenteen ja pyöräilyn asemaa ihmisten liikkumisessa kaupungin sisällä. Suunnitelman tavoitteena oli elävöittää keskusta-aluetta ja tuoda se ihmisten tasolle. Suunnitelmia vastustettiin kommentoimalla Tanskan sateista ja tuulista ilmastoa, skandinaavista kansanluonnetta ja sitä, että ihmiset eivät olleet valmiita poistumaan autoistaan ja näin ollen keskusta-alue kuihtuisi, kun ihmiset siirtyisivät asioimaan muualle.
Vastustelusta huolimatta suunnitelmaa alettiin toteuttaa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kööpenhamina on paitsi fyysisesti niin myös tunnelmaltaan erilainen kaupunki kuin muut pohjoismaiset pääkaupungit. Kolmenkymmenen vuoden aikana keskusta-alueen avoin tila on kolmenkertaistunut, kun suurin osa ennen autojen valloittamista kaduista on muutettu kevyen liikenteen kaduiksi tai niin sanotuiksi ”etuoikeus kaduiksi” (eng. priority street), joissa jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä on etuoikeus suhteessa autoihin, mutta joissa myös autot saavat ajaa alhaisilla nopeuksilla. Myös koko Kööpenhaminan tie ja katuverkostoa on muutettu niin, että jalankulkuväylän ja autotien välille on erotettu väylä polkupyöräilijöille (ja mopoille). Kööpenhamina onkin nykyisin maailman johtava pyöräilykaupunki, jossa lähes neljäkymmentä prosenttia kaupunkilaisesta polkee töihin tai kouluun päivittäin säästä tai vuodenajasta huolimatta.
Paitsi että Kööpenhamina on nykyisin autottomampi ja puhtaampi kaupunki, on keskustan fyysinen muutos vaikuttanut koko kaupunkikulttuuriin. Kööpenhaminan muutosta tutkinut arkkitehti Jan Gehl on tutkimuksissaan osoittanut, että samalla kun avoimen, autottoman tilan määrä on kolminkertaistunut myös katujen varsilla aikaansa viettävien ihmisten määrä on kolminkertaistunut. Tämä ei tarkoita, että ihmisten konkreettinen määrä keskustassa olisi lisääntynyt vaan sitä, että ihmiset viettävät yhä enemmän aikaansa keskustassa istuen kahviloissa tai aukioilla, keskustellen ja katsellen ihmisiä. Sosiaalisuus on täyttänyt ennen autojen täyttämän tilan ja keskustaan tullaan viettämään aikaa ei vain asioinnin ja shoppailun vuoksi, vaan myös kaupungin tarjoaman avoimen tilan vuoksi.
Myös Suomessa ja Helsingissä on huomattavissa Kööpenhaminan kaltaista kehitystä. Monessa suomalaiskaupungissa on nykyisin kävelykatuja ja keskustoja on muutenkin muutettu avoimemmaksi ja lähestyttävämmäksi. Helsingin keskustassa on avoimen tilan määrä hitaasti lisääntynyt kävelykatujen ja aukioiden myötä ja myös pyöräilyä on viime vuosina pyritty helpottamaan mm. pyöräteillä, -kaistoilla ja -taskuilla ja uusimpana Töölöön kunnostettavalla kevyen liikenteen "tunnelilla". Toisaalta Helsingissä ja osin myös muissa kaupungeissa on näkynyt kehitystä, jossa erilaisten kaupunkiliikkeiden ja -tapahtumien kautta ihmiset tekevät kaupunkitilaa omakseen ja tätä kautta luovat ja tuovat esille uudenlaista, sosiaalisempaa kaupunkilaisuutta. Tällaista aktiivisuutta edustavat esimerkiksi Kallio-liike, Punavuoren Punajuuri-kaupunginosayhteisö, suosittu Ravintolapäivä ja Elisa Erikssonin viime keväänä toteuttama Haluan Nähdä Muutakin-mainostauluvaltaus.
ps. Hih. Kävin H&M:ssa ostamassa "sukkia" (lue: paidan ja hanskat) ja nyt mulla on David Beckham-roskapussi. Ja herttileijaa sentään, miten söpö uusin Beckham-vauva onkaan.
Lempitakkini juuri nyt on bomber/pilottitakki. Sopivasti ugly-cool ja roadwarrior ja ysäri. Kun olin teini-ikäinen, kaikilla suosituilla tyypeillä oli tällaiset takit.
Ne tyypit oli myös vähän skinejä, mikä on inhottavaa. Mutta ei se takki niistä skinejä tehnyt. Työkaverini mukaan tää on edelleen jengitakki, joten "ei kannata ihmetellä, jos tullaan koputteleen olalle".
Vaikka tuo brunette tyttö on MAHTAVA, niin mun lemppari on kuitenkin tuo blondi. Tykkään aina niistä hiljaisista, vähän yksinkertaisista tapauksista. Mun lemppari spaissarikin oli aina Posh.
Viime vuonna tähän samaan aikaan minulla oli kamala kiire ahmia kaikki Oscar-leffat ennen varsinaista gaalaa. Tämä olikin silkkaa nautiskelua, koska vuosi 2010 oli upea elokuvavuosi. Ehdokkaina olivat mm. järisyttävä Black Swan, Christian Balen voimannäyte The Fighter, mahtavaa-aaah Inception, iloisesti moderni Social Network, tuore 127 Hours ja animoitu Toy Story 3. Parhaan elokuvan Oscarin vei lopulta tylsä ja pömpöösi Kings Speech, jota en varmaan koskaan aio enää katsoa uudelleen. Myös tänä vuonna olen nähnyt suurimman osan parhaan elokuvan-palkinnosta kisaavista elokuvista, tosin ilman intohimoa tai innostusta. Ehdokkaista näkemättä ovat Spielbergin tylsän ja sinisilmäisen oloinen Sotahevonen, Jonathan Safran Foerin 9/11- romaaniin perustuva Extremely Loud and Incredibly Close, joka on yleisen mielipiteen mukaan vähän outo valinta ehdokkaaksi ja The Artist, jonka onneksi näen keskiviikkona.
Vuoden paras elokuva (ja yksi lempielokuvistani vuosikausiin) oli tietenkin Terrence Malickin kaunis mestariteos Tree Of Life. Tunnelmaltaan Malickin hidas järkäle on varmasti yksi rohkeimpia elokuvia vuosiin. Muuten vuonna 2012 ehdokkaissa tietynlainen pömpöttävyys ja menneisyyteen kumartaminen ovat kovassa huudossa ja ehdokkaista saa etsimällä etsiä rohkeutta, keksiliäisyyttä tai modernia.
Mukana on pari historian-hahmoilla-namedrobbailu-elokuvaa: Woody Allenin särmätön ja elitistinen Midnight In Paris sekä Scorcesen Hugo, joka vanhasetämäisestä historian-opettajamaisuudestaan huolimatta on upeasti tehty, sivistynyt lasten seikkailu, jossa 3D:ta on käytetty kauniisti, arvokkaasti ja yllättäen. Kovin modernina ei voida myöskään pitää Piiat-elokuvaa, joka on ihana (vaikka sitä ei kai saisi oikein sanoa ääneen, koska onhan se historiaa vääristävä, rasistinen ja aihepiiriinsä nähden liian kevytkenkäinen). Piikojen valtteja ovat mahtavasti yhteen toimiva näyttelijäkaarti ja yllättävä menestys lippuluukuilla.
Mukana on myös Hollywoodin suurten näyttelijämiesten elokuvia. The Descendants( onneksi en pidä vlogia, koska en yksinkertaisesti osaa sanoa tuota) on sellainen leffa, joka tarvitsee juuri George Clooneya toimiakseen. Tuskin kukaan nykynäyttelijä esittää hukassa olevaa keski-ikäistä miestä kuin Clooney. Jos Clooneyn ottaisi pois, olisi elokuva tv-elokuva-tasoa, ihan kivaa sateisen sunnuntain viihdettä. Oscar-jengi todella rakastaa Clooneyta, sillä tänäkin vuonna hän on ehdolla kahdessa eri kategoriassa kahdesta eri elokuvasta, kun miespääosaehdokkuuden lisäksi mies sai käsikirjoitusehdokkuuden (best adapted screenplay) The Ides Of March poliitikkoelokuvasta. Yhteensä Clooney on ollut ehdolla seitsemän kertaa, viidessä eri kategoriassa. Aika hyvin tyypiltä, joka aluksi oli vain se Tehiksen komea lääkäri.
Toinen mieselokuva on Brad Pittin tähdittämä Moneyball, joka on myös elokuva yrmyttävästä keski-ikäisestä miehestä. Ja ihan hyvä elokuva Moneyball onkin, kun jopa minä innostuin sen ajaksi amerikkalaisesta pesäpallosta ja joukkuehengestä. Olen jotenkin viimeisen vuoden aikana salamyhkäisesti alkanut pitämään Bradista, joka oli mukana myös Tree Of Lifessa. Moneyball voi kertoa innovaatiosta, mutta mitään kovin tuoretta tai uutta elokuva ei kuitenkaan tarjoa.
Uskon ja toivon (koska realiteetit ovat, että Tree of Life ei voi voittaa), että sunnuntai-illan suuri voittaja on The Artist, joka ainakin tarjoaa jotain erilaista. Jean Dujardin on ihana. Muuta en oikein osaa elokuvasta sanoa, koska näen sen vasta keskiviikkona.
...
Miksi kailotan moderniuden perään niin kovasti? Koska elokuva on minulle ennen kaikkea taidemuoto. Jopa rakastamani (hyvin tehdyt) toiminta-blockbusterit edustavat valtavaa määrää ammattitaitoa, näkemystä ja luovuutta ja jokainen screeni ja kohtaus on täynnä valintoja, jotka olisi voitu tehdä toisin. Minulle taiteen arvo on siinä, että tavoitetaan jotain tästä ajasta. Sen ei tarvitse olla mitään mullistavaa, ainoastaan jotain joka liikuttaa ja saa minut näkemään oman ympäristöni vähän toisessa valossa. Kyse on siitä, että joku tekee valinnan, joka juuri nyt kertoo jotain tästä ajasta. Tällaisiä hetkiä tämän vuoden Oscar-ehdokkaat eivät juurikaan tarjoa.
Tällaisiä hetkiä tarjosivat sen sijaan makaaberi Driver, Lars Von Trierin Melancholia (mahtaa Kirsteniä vähän vituttaa Trierin natsi-kommentointi) sekä vuoden vapauttavin elokuva Bridesmaids, jonka Melissa McCarthy sai osastaan naissivuosa- ehdokkuuden.
Oscarit siis tulevana sunnuntaina!
ps. Tulipas tyylillisesti sekava ja kamalasti asiaa sisältävä postaus, jossa oli hirveästi nuivia mielipiteitä ilman mitään kunnon perusteluja. Enkä mitään kuvitustakaan keksinyt, kun Jeanista ei ollut mitään tosi-tosi kivaa. Videossa on aika monta kuvaa, joten alla hassu video The Artistin tähdestä
En tiedä johtuuko se Kööpenhaminasta vai mistä, mutta viimeisen vuoden aikana pukeutumiseni on kulkeutunut tummempaan, värittömämpään ja klassisempaan suuntaan. Väri on murrettuja, tummia ja totisia. Kuvien tai värien sijaan minua kiinnostaa vaatteissa se, millaisen profiilin ne saavat aikaan, mikä käytännössä on tarkoittanut leikkauksien löysenemistä ja suurentumista.
Viime aikoina on taas kuviolliset vaatteet alkaneet kiinnostaa. Haluaisin löytää jostain hyvin istuvat kuviolliset ja värikkäät housut miehille eikä minua haittaisi kuviot kengissäkään. Haaveilen Amerikan-lippu Converseista, alla olevista Topmanin kengistä, raidallisista pillifarkuista ja monivärikuviollisista carrot-housuista.
On väärin, ärsyttävää ja hieman outoa, että kuviollisuutta muissa miesten vaatteissa kuin paidoissa tai takeissa pidetään jotenkin naisellisena tai ainakin eriskummallisena.
Olen viime aikoina taas innostunut käyttämään Converseja, vaikka tällä säällä ne jalassa vähän vilu onkin. Weekdaysta löytyi tämänmalliset tennarit Vintage puolelta. Kiva ysäri meininki ja kengät on jotenkin halvan näköiset. Silleen hyvällä tavalla.
Äskettäin valittiin maailman parhaita lehtikuvia. Kuvia läpi selaillessa mieli ei ainakaan piristynyt. Hienot kuvat näyttävät sen, että kuva todellakin voi kertoa enemmän kuin mikään määrä sanoja tai lauseita. Useimmiten kuvat ovat tarinoita kauhusta, sairaudesta, surusta, menetyksestä ja kriiseistä.
Voi tietysti ajatella, että niin kauan kuin hyvät uutiset ovat vähemmistönä uutisvirrassa, maailmassa on toivoa. Tällöin hyvyys ja onnellisuus ovat normeja, onnettomuus uutisoitava poikkeus. Mutta voisi se maailman hyvyys välillä välittyä uutisiin asti.
Maailman parhaat uutiskuvat löytyvät täältä. Kaikki vuoden parhaat uutiskuvat vuodesta 1955 lähtien näkee täältä.
Kiva taas, että olet jaksanut photoshopata itsesi takaisin parrasvaloihin niillä avuilla, joista sinut parhaiten tunnetaan, eli musiikillasi. Popmusiikki on valtakuntasi, ja siellä vaikuttamalla ilostutat varmasti enemmän ihmisiä kuin millään elokuvalla. Uusi musiikkivideosi on mahtavan pirtsakka verrattuna viime levysi väsähtäneisiin kiemurtelurynkytyksiin. Näytät Uhh-pealta ja käsiasemuuvisi ovat söpön noloja. Ja KIITOS, että olet pyytänyt Nickia ja MIAa hoitamaan räpäytykset tällä kertaa. Osaat paljon, mutta et räpätä. Harva osaa.
Taka-ajatuksena tälläisessä päälleliimatussa FEATuilussa on varmaan, että myös joku alle 20 vuotias jaksaa ladata tai streamata kappaleesi. Mutta lopulta FEATuilu vähentää omaa arvoasi. Olet mutha'fucking MADONNA! Edes Britney ei tee FEATjuttuja. Jos tekisit asiat oikein, et tarvitsisi vetoapua ihmisiltä, jotka voisivat ikänsä puolesta olla lapsiasi. Eikä teini-ikäiset sun keikoille tule muutenkaan, kun ei niillä ole varaan, joten miksi sun pitää niitä nuoleskella? Tiedän, että haluat varmaan olla MILF tai cool-mama, mutta tuossa iässä ja noilla kokemuksilla toivoisi, että kappaleesi olisivat syvällisempiä kuin alla oleva joutava renkutus, joka kuulostaa joltain Gwen Stefanin sinkun b-puolelta. Suurta syvällisyyttä en oikein uskalla odottaa myöskään tulevilta kappaleiltasi Girls Gone Wild, Gang Bang tai Turn Up The Radio. Toisaalta voihan olla, että et ole kovin syvällinen. Eivät kaikki ole. Itsekään en ole. Elämä on kivempaa, kun ei aina mieti asioita niin kovin vakavasti.
Ja vaikka itsekin inhoan sitä, kun iästä tehdään iso numero, niin olet silti jo 53. Ikäisellesi naiselle rakkaus on englanniksi love ei luv. Luvia se on kaksitoistavuotiaille eivätkä nämä ihmiset tiedä mitä rakkaus edes on. Ja en oikein ymmärrä kenestä tytöstä koko ajan laulat. Ehkä Lolasta. Et varmaan kuitenkaan itsestäsi, ethän? Myös naiset voivat pitää hauskaa. Ja poptähti-Madonna voisi välillä peittää kinkkunsa, vaikka ne kiitettävän suonikohjuttomat ovatkin.
