Oscarit.

Viime vuonna tähän samaan aikaan minulla oli kamala kiire ahmia kaikki Oscar-leffat ennen varsinaista gaalaa. Tämä olikin silkkaa nautiskelua, koska vuosi 2010 oli upea elokuvavuosi. Ehdokkaina olivat mm. järisyttävä Black Swan, Christian Balen voimannäyte The Fighter, mahtavaa-aaah Inception, iloisesti moderni Social Network, tuore 127 Hours ja animoitu Toy Story 3. Parhaan elokuvan Oscarin vei lopulta tylsä ja pömpöösi Kings Speech, jota en varmaan koskaan aio enää katsoa uudelleen. Myös tänä vuonna olen nähnyt suurimman osan parhaan elokuvan-palkinnosta kisaavista elokuvista, tosin ilman intohimoa tai innostusta. Ehdokkaista näkemättä ovat Spielbergin tylsän ja sinisilmäisen oloinen Sotahevonen, Jonathan Safran Foerin 9/11- romaaniin perustuva Extremely Loud and Incredibly Close, joka on yleisen mielipiteen mukaan vähän outo valinta ehdokkaaksi ja The Artist, jonka onneksi näen keskiviikkona.

Vuoden paras elokuva (ja yksi lempielokuvistani vuosikausiin) oli tietenkin Terrence Malickin kaunis mestariteos Tree Of Life. Tunnelmaltaan Malickin hidas järkäle on varmasti yksi rohkeimpia elokuvia vuosiin. Muuten vuonna 2012 ehdokkaissa tietynlainen pömpöttävyys ja menneisyyteen kumartaminen ovat kovassa huudossa ja ehdokkaista saa etsimällä etsiä rohkeutta, keksiliäisyyttä tai modernia.

Mukana on pari historian-hahmoilla-namedrobbailu-elokuvaa: Woody Allenin särmätön ja elitistinen Midnight In Paris sekä Scorcesen Hugo, joka vanhasetämäisestä historian-opettajamaisuudestaan huolimatta on upeasti tehty, sivistynyt lasten seikkailu, jossa 3D:ta on käytetty kauniisti, arvokkaasti ja yllättäen. Kovin modernina ei voida myöskään pitää Piiat-elokuvaa, joka on ihana (vaikka sitä ei kai saisi oikein sanoa ääneen, koska onhan se historiaa vääristävä, rasistinen ja aihepiiriinsä nähden liian kevytkenkäinen). Piikojen valtteja ovat mahtavasti yhteen toimiva näyttelijäkaarti ja yllättävä menestys lippuluukuilla.

Mukana on myös Hollywoodin suurten näyttelijämiesten elokuvia. The Descendants ( onneksi en pidä vlogia, koska en yksinkertaisesti osaa sanoa tuota) on sellainen leffa, joka tarvitsee juuri George Clooneya toimiakseen. Tuskin kukaan nykynäyttelijä esittää hukassa olevaa keski-ikäistä miestä kuin Clooney. Jos Clooneyn ottaisi pois, olisi elokuva tv-elokuva-tasoa, ihan kivaa sateisen sunnuntain viihdettä. Oscar-jengi todella rakastaa Clooneyta, sillä tänäkin vuonna hän on ehdolla kahdessa eri kategoriassa kahdesta eri elokuvasta, kun miespääosaehdokkuuden lisäksi mies sai käsikirjoitusehdokkuuden (best adapted screenplay) The Ides Of March poliitikkoelokuvasta. Yhteensä Clooney on ollut ehdolla seitsemän kertaa, viidessä eri kategoriassa. Aika hyvin tyypiltä, joka aluksi oli vain se Tehiksen komea lääkäri.

Toinen mieselokuva on Brad Pittin tähdittämä Moneyball, joka on myös elokuva yrmyttävästä keski-ikäisestä miehestä. Ja ihan hyvä elokuva Moneyball onkin, kun jopa minä innostuin sen ajaksi amerikkalaisesta pesäpallosta ja joukkuehengestä. Olen jotenkin viimeisen vuoden aikana salamyhkäisesti alkanut pitämään Bradista, joka oli mukana myös Tree Of Lifessa. Moneyball voi kertoa innovaatiosta, mutta mitään kovin tuoretta tai uutta elokuva ei kuitenkaan tarjoa.

Uskon ja toivon (koska realiteetit ovat, että Tree of Life ei voi voittaa), että sunnuntai-illan suuri voittaja on The Artist, joka ainakin tarjoaa jotain erilaista. Jean Dujardin on ihana. Muuta en oikein osaa elokuvasta sanoa, koska näen sen vasta keskiviikkona.

...

Miksi kailotan moderniuden perään niin kovasti? Koska elokuva on minulle ennen kaikkea taidemuoto. Jopa rakastamani (hyvin tehdyt) toiminta-blockbusterit edustavat valtavaa määrää ammattitaitoa, näkemystä ja luovuutta ja jokainen screeni ja kohtaus on täynnä valintoja, jotka olisi voitu tehdä toisin. Minulle taiteen arvo on siinä, että tavoitetaan jotain tästä ajasta. Sen ei tarvitse olla mitään mullistavaa, ainoastaan jotain joka liikuttaa ja saa minut näkemään oman ympäristöni vähän toisessa valossa. Kyse on siitä, että joku tekee valinnan, joka juuri nyt kertoo jotain tästä ajasta. Tällaisiä hetkiä tämän vuoden Oscar-ehdokkaat eivät juurikaan tarjoa.

Tällaisiä hetkiä tarjosivat sen sijaan makaaberi Driver, Lars Von Trierin Melancholia (mahtaa Kirsteniä vähän vituttaa Trierin natsi-kommentointi) sekä vuoden vapauttavin elokuva Bridesmaids, jonka Melissa McCarthy sai osastaan naissivuosa- ehdokkuuden.

Oscarit siis tulevana sunnuntaina!

ps. Tulipas tyylillisesti sekava ja kamalasti asiaa sisältävä postaus, jossa oli hirveästi nuivia mielipiteitä ilman mitään kunnon perusteluja. Enkä mitään kuvitustakaan keksinyt, kun Jeanista ei ollut mitään tosi-tosi kivaa. Videossa on aika monta kuvaa, joten alla hassu video The Artistin tähdestä