Rakastan Cher Lloydia.

Cher on upea. UPEA.

Trenssitakki.

Olen kuvitellut jo kauan haluavani ja tarvitsevani vaalean trenssitakin. Trenssitakki on klassisen tyylikäs jokamiehen vaatekappale. Ryhdikäs, pitkä ja jopa kaunis. Tätä kaikkea hyvä trenssitakki toki on, mutta silti minulla on jokin asenneongelma kyseistä vaatekappaletta kohtaan. Samalla kun se on klassinen, on se myös keski-ikäinen, pönöttävä ja hämmentävän asiallinen. Nämä ovat asioita, joita en välttämättä halua edustaa vielä tässä iässä.

Tänään kuitenkin ostin trenssitakin, koska se maksoi yhden euron. Olen melko iloinen, vaikka muistutankin se päälläni UKKta. Se ei tosin ole takin vika, vaan hiusteni.

Toinen asia, josta en haluaisi tykätä on Hurts. Mutta se on vaan liian hyvää.

Hurts – Sunday

Käytävässä.

tupsupipo: Seppälä
huivi ja paita: H&M
hanskat ja ruutupaita: 2nd hand
farkut: Weekday

Mark Ronson & The Business Intl – Bang Bang Bang - Explicit Version

Tron: Legacy.

DAFT PUNK!! IIKH!



Tron: Legacyn musiikeista vastaa Daft Punk.

(What's cooler than being cool. ICECOLD!)

Maaseutumatkailua.

Ostin ruudullisen ja pinkin paidan, ruskeat kengät ja uudet nauhat maihareihin. Ostin siniset ja mustat kengännauhat Joen Langasta.

En ole vielä päättänyt toimiiko tuo sininen noissa maihareissa.

MGMT Congratulations.

Vaikka kappale on vähän tylsä, niin videossa on hienoa SW-hiekkaerämäämeininkiä.

MGMT - Congratulations found on Pop

Black Swan.

Darren Aronofskyn balleriinaelokuvasta on julkaistu upeita, vanhaa julistetaidetta kunnioittavia postereita.

kuvat: empireonline.com

Pidempi nahkatakki.

Koska keväällä kuulin, että tulee jenkkakahvat, jos käyttää liian lyhyitä takkeja kylmällä (kuulemma rasva kertyy suojaamaan palelevia kohteita), niin päätin tänä syksyä hankkia pidemmän nahkatakin teinikilkkanoiden seuraksi. Onneksi UFFin alet saapuivat juuri parahiksi pelastamaan kukkaroparkani lähestyvältä tuholta, ja maanantaina tarttui mukaan pitkä, vähän outoja härpäkkeitä täynnä oleva ruskea nahkis.

Takissa on hieno sisäkangas, huppu, kummallinen rintaläppä, hihoissa soljet ja oikea väri on lähimpänä tuota huppukuvaa. Itseasiassa kävin kokeilemassa takkia jo pari viikkoa sitten täysihintaisena (48 euroa), mutta jäi periaatteiden vuoksi silloin ostamatta. Onneksi.

Robyn – Eclipse

Whip my hair.

Jos veljesi on Karate Kid ja isäsi Will Smith, niin mitä muuta mahdollisuutta sinulla on kuin julkaista mielettömän koukuttavaa musiikkia 9-vuotiaana.

Tämä on nolo postaus.

Tänä syksynä minulle on kehittynyt nolon suuri pakkomielle Iso-Britannian X-Factor tv-ohjelmaan. Kyllä, kyseessä on sama formaatti, jolla mtv3 yritti nolosti ja onnettomalla menestyksellä korvata puisevan Idolsin viime keväänä. Erona brittien ja suomalaisten välillä on se, että briteillä on massiivinen budjetti ja he osaavat käyttää sitä. Kaikessa näkyy shown massiiviset tuotantoarvot, jopa niin, että joka lauantainen kaksituntinen livelähetys on vähän kuin jokaviikkoiset euroviisut (erhm..paitsi että musiikki on oikeasti hyvää, modernia ja kiinnostavaa, esiintyjät ovat oikeasti hyviä, eikä koskaan tarvitse hävetä Suomen puolesta) täynnä jännittäviä, toisistaan poikkeavia ja dramaattisia showviihdeviipaleita.

X-factorin perusajatus on, että kilpailijat jaetaan neljään ryhmään: tytöt, pojat, ryhmät ja vanhat (tänä vuonna yli 28 vuotiaat). Jokaisella ryhmällä on oma mentorinsa, jotka samalla muodostavat kilpailun tuomariston. Tänä vuonna tuomariston muodostavat vanhoja vetävä Louis Walsh (nolo ja kummallinen vanha gubbe), poikien Dannii Minoque (ainoa meriitti: Kyllin sisko), tyttöjä ohjaava uhhh-pea Cheryl Cole (joka on "voittanut" kisan jo kolmena vuonna peräkkäin) sekä ohjelman luoja Simon Cowell, joka mentoroi ryhmiä. Tuomarit siis tavallaan kilpailevat keskenään siitä, kenen suojatit menestyvät parhaiten ja kuka saa aikaan parhaimman shown.

Ohjelman oikeita tähtiä ovat tietenkin kilpailijat. Tällaiset ohjelmat osoittavat hyvin sen, että tähteys ei ole vain kovaa työtä ja lahjakkuutta, vaan ihmisessä on oltava jotain erityistä vetovoimaa, joka nostaa heidät esiin kaikkien muiden lahjakkuuksien ja taivaaseenkurkottajien keskeltä. Kaipa se on sitä x-faktoria.

Tänä vuonna ylivoimainen supersuosikkini on 17-vuotias Cher Lloyd, joka on ihmeellisen ihana pieni nainen. Cher on selvästi eniten julkisuutta saanut kilpailija enkä yhtään ihmettele. Tytössä on alusta alkaen ollut mieletöntä karismaa, tyyliä ja asennetta. Tästä ihmeellisestä popaurasta johtuen Cherin esikarsintaesitystä on katsottu Youtubesta noin 20 miljoonaa kertaa (itsekin olen katsonut sen ainakin 10 kertaa) ja hän pääsi NME-lehden "The Cool List 2010"-listalle, vaikka on esiintynyt tv:ssä livenä vasta kaksi kertaa.(Cher on kyseisellä listalla sijalla 66, Lady Gaga sijalla 50.) Tässä mielestäni Cherin tähän asti hienoin esitys X-factorin ensimmäisestä finaalilähetyksestä. Täydellistä popparhautta.

Toinen suosikkini on ressukka Matt Cardle, jolla on upea ääni, mutta persoonaa ja rohkeutta vain parransängen verran. Matt on suosikkini, koska hänellä on hieno, monipuolinen ääni ja Dannii on valinnut hänelle innostavia ja moderneja popkappaleita tulkittavaksi. Tässä Mattin osoitus siitä, kuinka hienolla tulkinnalla saa sielukkuuttaa ja lempeyttä noloimpaankin tanssilattiajumputukseen.

Cherissä ja Mattissa ei ole mitään noloa. Noloa on myöntää tykkäävänsä One Directionista, joka on 16-17-vuotiaista pojista kilpailun karsintavaiheessa muodostettu teinityttöjenihkutusbändi. He ovat kuin jonkinlainen Justin Bieber(voisiko joku selittää tämän ilmiön minulle)-karamelliräjähdys joka kerta astuessaan lavalle. Tästä huolimatta bändissä on herttaista viattomuutta ja jotain suloisen ysäriä. Heidän esitystensä katsominen on kuin katsoisi innokkaita pupupoikasia heilumassa sirkuslavalla. (Mutta myönnettäköön, että on siinä vähän myös sitä iiikh-teinityttösisällänihuutaa-faktoria mukana.)

Jos elämä olisi täydellistä, niin voisin vain istua kotona koneen ääressä ja tuijottaa X-factoria. Valitettavasti X-factor on vain kerran viikossa, joten muina päivinä pitää käydä koulussa ja töissä ja kaikissa muissa paikoissa, joissa ei ole yhtään kivaa ja muutenkin ihan tyhmää.

kuvat: fffound.com

Tyylistä.

Pukeutumisen ei tarvitse olla kaunista, seesteistä tai siistiä. Usein ihmisen tyylistä tekee mielenkiintoista nimenomaan rikkonaisuus, satunnaisuus ja jopa rumuus. On aina varma valinta pukeutua muodikkaasti harmaaseen ja mustaan, mutta vaatii asennetta ja tietynlaista väliinpitämättömyyttä uskaltaa kokeilla rajoja ja rikkoa sovinnaista. Tyylissä ja pukeutumisessa ei ole kyse vain vaatteista, vaan siitä kuinka kantaa vaatteensa ja itsensä. Usein tyylikkäimmät ihmiset ovat juuri niitä, jotka näyttävät välittävän kaikista vähiten siitä, miltä näyttävät.

When The Empire Striked Back.

Vanity Fair on julkaissut sympaattisen kuvasarjan Star Warsin viidennen episodin kuvauksista.

Lisää kuvia löytyy täältä.

Lempivaate 3.

Esittelyvuorossa olevassa lempivaatteessa yhdistyy moni asia, josta pidän todella paljon juuri nyt. Väri on hieno, marjaisa viininpunainen, ja materiaali on pitkänajansuosikki veluuri. Vaikka veluuri on yleisesti aika halveksittu materiaali, niin minä pidän sen muodostaman pinnan elävyydestä ja tietynlaisesta likaisuudesta. Olen myös tykästynyt peruspaitoihin ilman kuvioita, nappeja, kauluksia tai muita häiriötekijöitä.

Loppuun PMMPtä, koska tänään meillä töissä kävi Paula Vesala. Paula on tosi lyhyt, hiljainen ja ujon oloinen. Mutta silti olin ihan iikh!!1!

PMMP – Lapsuus loppui

Vtun Ruotsi.

En voi tajuta, mitä ruotsalaiset tekee niin paljon paremmin kuin tyyliin kaikki muut maat koko telluksella. Jokaisessa Euroopan kaupungissa, jossa olen vieraillut, on noin 2-40 H&M-liikettä pääkadulla, jokainen vaihtoon lähtevä opiskelija käy piristystä aneemiseen kopperoonsa IKEAn hyllyiltä ja ACNE on ollut farkkumaailman the-thang jo vaikka kuinka monta vuotta. Suomella on stana Seppälä, Sotka ja Beavers. Ostaako joku oikeasti enää Beavers-farkkuja? Tai onko kukaan koskaan ostanutkaan?



Viime viikolla sain lukea lehdestä, että Britteinsaarten kolme myydyintä kirjaa tänä vuonna ovat olleet Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Larssonista puheenollen, trilogiasta tehdyt ruotsalaiset jännärielokuvat ovat tuottaneet maailmalla jo 200 MILJOONAA dollaria, ja niistä ollaan kovaa vauhtia tekemässä Hollywood-versioita. Pääosaa esittää ainakin Social Networkista tuttu Rooney Mara. Ilouutisena voidaan kertoa myös, että alkuperäisissä Millenium-elokuvissa Lisbethiä esittänyt Noomi Rapace valittiin Sherlock Holmes 2:en naispääosan esittäjäksi. Ja viime viikonloppuna ensi-iltansa Amerikassa sai vampyyrikauhistelu Let Me In, joka on uusintaversio ruotsalaisesta Låt Den Rätte Komma In -elokuvasta. Onneksi meillä on Irina, joka leikkisästi flirttailee Georgen kanssa lumihangessa, ja Rare Export, jossa hirtetään joulupukki.

Ja helvetin Abba. Robyn on maailman ihanin artisti, Max Martin on tuottanut lähes kaiken 2000-luvulla hitiksi nousseen tanssimusan ja Lady Gaga puhuu Paparazzi-videollaan ruotsia. Samaisessa videossa on myös Alexander Skarsgård. Mutha-fckin Skkkkååsgåård! Suomesta ei ole koskaan tullut mitään Skkkåårsgåårdia. Ja ei, Peter Franzen ruotsalaisena viikinkinä ei ole ii-han sama asia.

Onneksi Ruotsilla menee nykyisin Euroviisuissa yhtä huonosti kuin Suomella, niiden kirosanat on ihan tyhmiä, ja kukaan ei käytä Ericsonin-puhelimia. Prkl.

Abba – Dancing Queen

Lammassaari.

Käytiin ystäväni kanssa käyskentelemässä Lammassaaressa. Lampaat eivät ennakkotiedoista poiketen olleet ollenkaan agressiivisia ja kaikilla osanottajilla oli mukavaa. Vaikka itse en luonnon ylin ystävä olekaan, niin välillä on kiva kaikota hetkeksi kaupungin hälystä ja pölystä luonnon rauhaan.

Uusi KT Tunstall on ihan huippua.