Mitä meistä jää?

Kävin viikonloppuna katsastamassa Asfalttia ja Auringonkukkia -näyttelyn Hakasalmen huvilassa. Näyttely esittelee valokuvaajien Eeva ja Simo Ristan ottamia valokuvia 1970-luvun kuvia kasvavasta ja kehittyvästä Helsingistä. 70-luvulla Suomi kehittyi nopeasti ja niin myös nopeasti kaupungistuva Helsinki. Maalta muuttava väestö piti asuttaa ja uusia asuinalueita ja lähiöitä rakennettiin. Näyttely kuvastaa monipuolisesti muuttuvaa kaupunkia ja sen asukkaita.

Ristojen kuvat ovat lämpimiä ja niistä välittyy hienosti 70-luvun asenne ja visuaalisuus. Lapset pukeutuivat Kallion kouluissa kuin pienet aikuiset, naisten hiukset olivat korkealle tupeerattuja ja miehillä päällään puku ja päässään hattu. Autot olivat kantikkaita ja mainoksetkin viehättävän viattomia. Valokuvista huokuu selvästi erottuva ja yllättävän yhtenäinen ajanhenki.

Näyttely sai pohtimaan, mitä meidän ajastamme jää jäljelle. Nykymaailmassa tieto, vaikutteet ja kulttuurit leviävät nopeasti ja samalla repeytyvät yhä pienempiin osiin. Kaikki tuntuu olevan hetken muodissa vain väistyäkseen pian uusien tulokkaiden tieltä. Niin musiikki, media kuin muotikin on hajonnut neljännesvuosiin, yksittäisiin hitteihin ja ensihuumaan. Ne pyrkivät tavoittamaan tietyn hetken ja tunnelman pysyen näin muistissamme vain pienen ihastumisen hetken.

Joku ehdotti, että 2000-luvusta jää jäljelle hipsterit. Mutta onko aikamme henki tällöin vain ironiaa, yliyrittämistä ja pienen piirin pääkaupunkihumua?

Asfalttia ja Auringonkukkia Hakasalmen huvilassa helmikuun loppuun.