Suomi-filmin nykytila.

Hei nyt ihan oikeesti helvetti!

Kävin taas jostain ihmeen syystä katsomassa vähän Suomi-filmiä. Tai syyn kyllä tiedän. Toivo elää: ehkä Suomessa joku joskus kerrankin onnistuisi tekemään omalaatuista, hauskaa ja modernia elokuvaa nykyajan Suomesta. Ruotsi ja Tanska tuottavat jatkuvasti kiinnostavaa, monipuolista ja rohkeasti skandinaavista elokuvaa, kuten esimerkiksi tämän vuoden R&A-festivaalit todistavat, mutta Suomen nuorenpolven elokuvatekeleet tuottavat lähinnä tuntemuksia siitä, että joku aivolima alkaa valua ulos sieraimista myötähäpeän suuresta määrästä johtuen.

Ensiksi tunnustusta niille, joille se kuuluu. Rare Exports oli hauska ja raikas. Zaida Bergrothin Hyvä Poika on vahva, ehjä ja kovin suomalainen. Kyllä suomalaiset osaavatkin tehdä komeasti synkkää elokuvaa masentuneista, sulkeutuneista suomalaisista. Mutta entä komedia. Missä on ilo? Missä on nauru? Missä on tavallinen hupsu arki? Missä indie?

Elokuuta mainostettiin dvd-kotelon kannessa sanoilla raikas, erilainen ja kesäinen. Lupaavaa. Suomen ihanassa suvessa suomalainen elää ja nauttii. Varmasti kahden kauniin nuoren roadtripistä läpi kesäisen Suomen saadaan iloinen, kevyt ja kauniskin elokuva. Tai edes viihdyttävä. Mutta ei. Elokuu oli aivan järkyttävää paskaa. Päänäyttelijöiltä puuttui totaalisesti minkäänlainen karisma. Nuoruus ei ole oikeutus sille, että ollaan huonoja. Myös rytmi oli käsittämättömän keskeneräinen, eikä koko elokuvassa annettu yhtäkään syytä sille, miksi tämä poika välittäisi tästä tytöstä. Ja olen melko varma, että en koskaan ole ollut yhtä vaivautunut, kuin katsoessani elokuvan (anti)kliimaksina toimivaa kohtausta, jossa kamppipissiksen fysiikan ja karisman omaava tyttö lukee pojalle Shakespearia suomeksi pojan suomenruotsalaisen perheen mökillä. Voi hyvä helvetti, olisivat lukeneet edes Heli Laaksosta, mutta tekijät eivät nähtävästi olleet kuulleet yhdestäkään suomalaisesti runoilijasta.

Likainen Pommi on sentään jotain erilaista. Se on myös kammottavan mauton ja epähauska komedia, jonka mukaan hassua on kotiväkivalta, pedofilia ja se, kun kiroillaan ja sanotaan välillä asioita englanniksi. Tajuan kyllä, että Likainen Pommi menee tarkoituksella yli ja sen pitäisi juuri siksi olla hauskaa. Oikein tehtynä tälläinen absurdius onkin hauskaa, kuten esimerkiksi muutaman vuoden takainen YLEn lauantai-illan poliittiinen satiirisarja Presidentin Kanslia osoitti. Ensi kerran kun näin Likaisen Pommin trailerin ajattelin sen olevan parodia ja jopa ihan hauska sellainen. Luulin traileria mainokseksi. Kun myöhemmin kuulin, että kyseessä on oikea elokuva, toivo jostain Isänmaan Toivojen kaltaisesta ilottelusta heräsi. Valitettavasti Likaisessa Pommissa viihdytti lähinnä sen lyhyt kesto ja kaiken kattava kamaluus. Koska elokuva oli osa R&A:ta, elokuvan jälkeen olisi ollut mahdollisuus tavata elokuvan ohjaaja Elias Koskimies. En kuitenkaan jäänyt paikalle, koska tuntui että myötähäpeä-aivolimat olivat taas liikkeellä.

Onneksi on Dome! Ihana Dome! Ja Dome on yhden mun ystävän fb-kaveri, joten eihän se voi olla ihan hirveä tyyppi! Jee!